Pitäkää tunkkinne

Eilen oli hyvä ihan päivä. Välttelin kaikkea epämiellyttävää ja yritin antaa kehon olla rauhassa kaikelta stressaavalta. Tein juttuja, joita teki mieli tehdä. Jostain syystä aloin käymään läpi paperipinkkaa, joka pitäisi käydä läpi ajatuksella. Löysin sieltä vanhan monistenipun alan vaihtamisesta. Selailin sitä vähän ja päätin tutkia sitä joku päivä ajatuksella lisää. Jotain ajatuspisaroita ehti tunkeutua syvemmälle aivoihin, sillä näin... ahdistavia unia.

Kun ala-asteella jo olin kaikessa niiden joukossa, joita viimeiseksi kaikkeen valittiin, tuntui se pahalta kun sama jatkui joillakin työpaikoilla. Ensimmäisiin työpaikkoihin otettiin hyvin vastaan ja kehuttiin ahkeruudesta, mutta sitten kun siirtyi työpakoille, joissa koulusta vaadittiin enemmän, putosin taas sinne yksin kahvittelijoihin. Eli oli se akateeminen ryhmä, jotka kuiskittiin yhteiselle kahvihetkelle. Näistä toki aikaa, mutta jälkensä ovat näemmä jättäneet.

Unissa olen usein ihmisten ympäröimänä, saman arvoinen. Jos satun olemaan yöpaidassa, ei se ihmetytä kuin minua. Painajaisetkin ovat samanlaisia vääriin paikkoihin tunkemista tai kiipeämistä. Tai sitä kiireessä pakkaamista, kun tavarat vain lisääntyvät sitä mukaa kun niitä yrittää johonkin tunkea. Nyt olen kuitenkin jo kahdesti viime aikoina nähnyt unta, että minua syrjitään, jätetään pois joukosta. Viime yönä oltiin jossain juhlissa, jossa ihmiset olivat olleet vähän ystävällisempiä, ja sitten seuraavana päivänä olivat kuin edellistä päivää ei olisi ollutkaan. Yksikin oikein tuhahti ohi mennessään, luuletko että vastaan tervehdykseesi. Sattui vielä olemaan yön viimeinen uni, jäi ikävä olo. Eikö edes unissakaan ole enää kivaa... 

Kohtaus Harry Potterista, tavarat tuplaantuvat koskettaessa.

Olen huomannut, että valon määrän lisääntyminen on alkanut vaikuttamaan. Minulle se vaikuttaa päinvastoin, masentaa. Kohta on taas ympäri vuorokauden valoisaa, kuumaa ja tuskaisaa. Kaikki oireet pahenevat. Olen niin nauttinut näistä aamun pimeässä kävelyistä. On ollut ihanaa kun kotiin tullessa on vielä pimeää. Iltapäivällä on välillä ihanaa viettää hämäränhyssyä, ja istahtaa tai köllähtää johonkin sytyttämättä vielä valoja. Illalla taas riittää yksi pieni, mielellään vanhanaikainen hieman kellertävä valo.

Tänään piti siellä kaupoilla käydä, mutta kun ei ollutkaan satanut lunta, ei huvittanut lähteä luistelemaan pyörällä. Tuumasin, että ehkä olisi hyvä lähteä luontoon, siellä mieli rauhoittuu. Kyllähän se sielu siellä lepäsi. Tuli vain pieni itku, kun taas tuntui, että kuuluisin oikeastaan ns. taajamaan, johonkin omakotitaloon. Jonnekin, jossa on tilaa hengittää ja olla oma itsensä, ilman että jatkuvasti pitää varoa, ettei päästä ääntäkään. Että olen taas väsynyt kaikkeen 😓... Masennus yrittää sinnikkäästi vallata aivot.