Huurretta ja kohtaaminen

On lauhduttu eilisestä kiukunpuuskasta. Tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen. Kaikkia liikaa ja ilkeät kommentit tuttavalta sai minäkuvaan taas säröjä. Joten tänä aamuna, ei kun pyörä alle ja sinne metsään. Katsomaan voiko siellä asua 😎.  Tänään on Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi sekä asunnottomuuden päivä.

Olihan siellä taas ihanaa. Mutta kylmää! Lähtiessä mittari näytti plussan asteita kaksi, mutta ainakin yhden auton ikkunoita oli (jonkun verran) raaputettu. Paksuille käsineille oli tarvetta. Lähtiessä pohdin onko vaatteita liikaa, mutta kun vielä parin kilometrin päässä ei ollut kuuma, totesin, että ei yhtään liikaa! 

Sitä ei aina oikein tajua, kuinka matalalta aurinko paistaa syksyaamuisin. Luulin taas pääseväni ihailemaan koskea auringonpaisteessa, mutta ei. Aina unohdan, ettei se talviaurinko välttämättä edes yllä paistamaan joka paikkaan. Tai ainakaan aamusta. 

Olihan se luonto kuitenkin huikaisevan kaunis jo aamulla, vaikkei aurinko paistanutkaan. Kuura oli peitellyt suomaiset aukeamat kauniisti. Näytti kuin lunta olisi satanut. Välillä kävelin ja välillä poljin. Välillä vain tuijottelin.

En nyt viihtynyt niin kauaa kuin tavallisesti. Kestän paremmin 10 asteen pakkasta, kuin näitä kosteita nippanappa nollakelejä. Huonoiten, jos on loskakeli tai muuten kosteus huipussaan. Puun rungolta evästelyn jälkeen nouseminen oli kömpelöä. Kuuma teekään ei paljoa lämmittänyt. Marjoja en poiminut kuin muutaman suuhun, olivat jäässä... Päätin olla enempää koskematta metsänväen pakastimeen, he kun eivät voi piipahtaa lähisalessa...

Mietin siinä puunrungolla istuessa, että kun pudotus koskeen oli metrin päässä selän takana, pieni horjahdus, ja molskista. Penger on myös aika korkea, joten pitäisi kahlata matalemmalle kohdalle ennen maihin pääsyä. Siinä voi muuttua sitä ennen jääpatsaaksi, kylmemmällä ilmalla...

Ennen lähtöä katsoin kartasta missä käyn. Kiersin yhden reitin päinvastaisesta suunnasta. Välillä olin hieman pökerryksissä, mutta taaksepäin katsominen hahmotti äkkiä missä mennään. Kilometrejä tuli vahingossa taas 27.

Otin pari hassuttelukuvaa. Vakavemman laitoin profiilikuvaksi. Viereistä kuvaa mietin myös. Siinä piti olla asento tähyilevästä kummastelijasta, mutta näyttää lähinnä pysäytyskuvalta jostain kauhuleffasta: ei älkää hyökätkö päälleni, te hurjat puun varjot 😆.

Niin. Oli siellä metsässä pieni kohtaaminenkin. Siinä yksi hetki kävelin ja ihmettelin kun yhtäkkiä puiden takaa tuli isohko koira. Jotain saksanseisojan ja muun sekoitus. Minullahan tietenkin tulvahti tunnepuuska ja ajatus Rex-koirasta. 

Minä siihen sitten heti höpisemään, että omatoimilenkilläkö sie oot? Koiruus hetken paikoillaan tuijotteli ja sitten alkoi tulla kohti, ei ollut hihnassa siis. Tuolla on useammankin kerran tullut isoja koiria irrallaan vastaan. Suuri tuijottava rottweiler ei aiheuttanut lemmen tulvahduksia. Oli kuitenkin todella hyvin koulutettu ja totteli käskyjä hyvin.

Mutta tämä peijakas. Omistajansa tuli perässä ja käskytti pysymään paikoillaan. Nääh... pientä ravia paikallaan vähän, pikavilkaisua taakse omistajaan... Näki ihan selvästi, että ei mitenkään halunnut totella, vaikka toisaalta halusi. Ja sitten. Korvat luimuun ja kaurisloikilla kohti. Näinhän minä heti mikä koiralla oli mielessä. 

Kohteliaasti kuitenkin kiersi hieman takakautta ja nuuhkaisi ojennettua kättäni... ja ei kun ketterästi ylös ja kohti naamaa. Mahdoton nuuskutus ja niin leveä hymy! Oi, että olikin kaunis koira kasvoiltaan. Minä olin ihan sulaa vahaa! Koiruuden halaaminen ja silittäminen, vaikka vain muutaman kymmen sekunttia, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ja kaikki huolet kaikonneet!

Olisin niin mielellään pysynyt tuossa hellässä hetkessä, melkein pusujakin sain, mutta omistaja kiirehti poimimaan koiruutensa neljälle jalalle ja hihnaan. Sanoin kyllä, ettei haittaa ollenkaan, olin niin tuon halauksen tarpeessa 💕 ! 

Pidempi, jännempi retki

En tiedä miksi, mutta aamulla tuntui taas, että pitää mennä päin metsää. Hakemaan sitä rauhaa, liian monta asiaa yhä pyrkii jostain tuolta sisuksista ahdistamaan. Joten taas teetä ja leivänkannikoita reppuun ja hyppy pyörän päälle. Suunnittelin jo alkukesästä, että kävisin tutkimassa loputkin metsäpolut tuolta satumetsiköstäni. Ne kuitenkin vaikuttivat hurjan pitkiltä kartalla kun niitä helteiden aikaan tutkailin. Nyt kuitenkin mittasuhteet ovat realisoituneet päässä ja päätin kuitenkin tutkia ne kaikki.

Vähän aamulla jännitti kun lähdin seuraamaan polkua, tai vanha metsätie se enemmän on. Mutta sillä lailla kivasti jännitti... Aika äkkiä tajusin, ettei matka ole tosiaan kovin pitkä, ehkä kymmenisen kilometriä... Päädyin sitten taluttamaan sen suuremma osan matkasta. Välillä oli tylsempää, että siirryin pyörän päälle. Tällaisia oli aukeamat, josta oli kaadettu puita enemmän, tai kaikki. 

Välillä tie muuttui ihan kuntopoluksi ja ohi suhahti speedopandextyyppejä. Yksikin nuori heppu meni kaksi kertaa ohi... Katsoin, että varmaan kasvanut pyöränsä päällä, kun niin hoikka oli. Lantion ympärys oli varmaan sama kuin minulla polvien ympärys... Tunsin itseni vanhaksi kukkahattutädiksi, joka kulkee hitaasti kuin etana 👵.

Yhdessä kohtaa kuulin ihmeellistä kohinaa tai suhinaa. Ensin luulin, että kuusien takana on paljon haapoja ja koivuja. Sitten säikähdin, että jos sieltä on tulossa taas kaatosade, ympärillä oli vain korkeita, hoikkia puita! Sitten pohdin olisiko koski? Hmm... tutkin karttaa, mutta se näytti vain jonkun purosen, enkä mitenkään saanut tarkempaa kuvaa aidoista kartoista, siis, että taivaalta kuvattu. Sankkaa metsää vain näkyi. Valitettavasti jalassa oli vain sateen kestävät lenkkarit ja välissä oli märkää mätästä. Grhh, että harmitti. Päätin tulla toiste saappaat jalassa ja jatkoin matkaa...

Kuljeskelin varmaan vain kilometrin, kaksi kun huomasin, että kohta olen perillä mihin aioin matkani lopettaa. Vasta 13 kilometriä takana! Miten tämä näin lyhyt on! Nälkä vähän tuntui, mutten halunnutkaan laavulle, jolla aioin evääni nauttia. Pyh, pyörä ympäri ja lähden takaisin, en halua vielä pois metsästä!

Pääsin taas kohtaan, jossa kohinaa kuului. Ei, tuo on jotain muuta kuin haavan lehtien havinaa, eihän nyt edes tuule kuin vähän! Pakko sen on olla koski! Pakko sinne on myös johtaa joku polku, täällä kun ei ole luonnonkoskia paljonkaan. Haukan katseella haravoin polun sivua kävellen ja... hah! Siinä se on! Vanha polku syvyyden puolesta ainakin. Kahlitsin pyörän varalta puuhun, en mitenkään jaksaisi kävellä takaisin, jos joku nyt sen varastaisi.

Intopinkeänä seurasin kapeaa polkua metsän syvyyksiin. Jännää! Ääni vain koveni... on se koski! Ja siinä se sitten oli, keskellä tiheää metsikköä! Ihan oikea kovasti mutkitteleva luonnon muodostama leveähkö puro. Ei ollut kuin ehkä pari metriä leveä, mutta virta oli voimakas, ihmekään kun kuului kymmenien metrien päähän. Pala kurkussa laskeuduin liukasta polkua rantaan. Rantaa seurasi kovasti käytetty polku, eipä olekaan mikään tuntematon paikka.

Heti tuli mieleen, että mikä onkaan parempi paikka syödä eväitä kuin kohisevan kosken rannalla! Kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa! Seurasin polkua jonkun matkaa pienelle aukiolle. Siellä olivat muutkin retkeilleet. Paikka oli selvästi epävirallinen. Nuotionalkuja oli pari ja ympärillään oli paljon kaikkea romua. Keskellä metsää??  Aukiolle johti kolme polkua. Jotenkin olo alkoi olla levoton, mikähän piilopaikka tämä on? Vanhemmat pelottelivat paljon lapsena ollessani pirtupusikoista, joten siitä johtuu varmaan pelko näihin metsän keskellä oleviin nuotio/kaatopaikkoihin. 

Nälkä kuitenkin oli, joten söin evääni. Vähän tuli rauhallisempi olo, ja kun aurinkokin alkoi paistamaan, olin levollisempi. Pakkasin reppuni kuitenkin aika äkkiä ja lähdin takaisin päin. Katsoin tarkkaan paikkaa, josta polku lähtisi takaisin pyörän luo, ja jatkoin rannan polkua toiseen suuntaan. Oi, sieltä löytyikin paljon viihtyisämpi paikka. Siellä söisin evääni seuraavan kerran. Oli ihana iso puu kaatunut ja sen päällä kivasti sammaltakin, siihen paistoi myös aurinko. Olo oli paljon levollisempi. 

Päätin lähteä jo takaisinpäin, huomenna pitää tehdä paljon juttuja, joten turha väsyttää itseään ihan piippuun. Matkaa tuli kuitenkin melkein 28 km. Pitää malttaa mennä tuonne seuraavaksi kun aurinko paistaa kunnolla, on varmasti ihan huikaisevan kaunista!

Ääretöntä onnellisuutta ja kiitollisuutta

Hiippo-sieni 💗

Näin voimakkaita tunteita tunsin eilen, tänäänkin, metsäretkelläni. Veri vetää nyt niin voimakkaasti tuonne metsikköön. Näin olen tuntenut varmaan viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten kun asuin lähempänä oikeata metsää. Nyt satumetsääni päästäkseni, pitää polkea kymmenisen kilometriä.

Olin jo ennen kahdeksaa intopinkeänä matkalla tuonne. Tykkään pidemmästä reitistä sinne, mutta nyt lyhempi matka säästää voimia oleelliseen, eli metsässä tarpomiseen. Ilma oli varsin kylmä, alle +10 astetta. 

Lähtiessä pohdin pitäisikö laittaa sukkikset tai kalsarit, mutta päädyin vetämään ohuet säärystimet lahkeiden alle. Puolessa välissä matkaa ne olivat jo rullalla nilkoissa 😁, eihän ne pysy ylhäällä paljaalla iholla. 

Pysähdyin teekupposelle taas kolmen suunnan risteykseeni. Saappaisiin pujottautumisen jälkeen valitsin nyt tutkittavakseni oikeanpuoleisen polun. Se olikin enemmän vanhan metsätien oloinen. Johti varsin synkänoloisen metsän läpi. Tai ei se synkkää ollut, ihan hoitamattoman näköistä vain, tiheää vanhaa metsää. Paljon ei valoa puitten läpi päässyt. Toki oli vielä varhainen, syksyinen, aamu ja aurinko suht matalalla. Marjoja ei näkynyt ollenkaan, joko poimittu tai sitten vaativat enemmän valoa. Tunnelma oli hieman jännä, pikkaisen pelotti 😆. Tämän takia en katso kauhufilmejä, ne pomppaavat mieleen aina pahimmassa paikassa... Metsän asukkeja en pelkää, häiriintyneitä ihmisiä enemmän... 

Sitten pääsin valoisampaan kohtaan ja näin polun tapaisen johtavan pusikkoon. Hetken mielijohteen johdattelemana pysäköin pyöräni ja lähdin seuraamaan polkua. Ihana usva auringonpaisteessa, niin kaunis! Onko tuo suo? Polku oli kapea ja laihojen jalkojen tekemä... kauriitko sen olivat tehneet! Niitä olen nähnyt kolmesti näillä metsäretkillä, kovin arkoja vain ovat 😔. 

Polku oli suomainen, joten en tohtinut mennä lähemmäs, en ole varma vanhojen saappaideni vedenpitävyydestä... Kuuklettelin ja osoittautui, että tuolla jossain oli pieni suomainen lampi. Lähemmäs pääsisi ehkä toista reittiä, pitääpä miettiä asiaa...

Kello olikin sitten jo yhdeksän ennen kuin pääsin kohtaan, jossa olin ollut ennenkin, olin vain tullut sinne nyt toista reittiä. Siellä olikin sitten paljon puolukoita! Olin jo pohtinut olinko jo niin väsynyt, että pitäisi eväitä syödä, mutta kaunis näky voittikin väsymyksen. Poimin puolessa tunnissa litran purnukkani täyteen. Perkasin marjat samalla, eipä tarvitse enää kotona väsyneenä sitä tehdä. 

Oi, että olinkin onnellinen istahtahtaessani sitten syömään eväitä. Sattui vielä aurinkokin paistamaan juuri sopivasti puiden lomasta. Oli niin onnellinen ja kiitollinen olo! Tässä sitä saa istua keskellä hiljaista metsää, jostakin kuuluu vain hentoista linnun ääntä. Ilma oli vielä niin viileä, että teen juonnin jälkeinen hönkäys jäi ilmaan. Tuuli ehti kuitenkin sen aina viemään kauemmas kun yritin kuvaa ottaa...

Päätin poimia vielä pienen rasiallisen mustikoita, jos piirakan tekisin. Taisi olla vimosia hetkiä siihen, suurin osa mustikoista oli kirjaimellisesti räjähtäneet halki. Kuukle esitti syyksi liiallista kosteutta, eli mustikka on juonut itsensä puhki 😝. Turvottaahan se liika juominen, juu. Sain kuitenkin reilun desin poimittua.

Tuntui taas ettei mitenkään haluaisi lähteä pois. Haikein mielin lähdin kiertämään kohti risteystäni. Saappaita jalasta repiessäni, tunsin että ehkä on oikea hetki lähteä, en tohdi kohta puskapissille mennä. Jalat olivat jo niin väsyneet, ettei se välttämättä onnistuisi (maan voimakas vetovoima kupsahtamiseen) tai sitten juuri silloin saapuu joku koiruus ja alkaa merkkaushaukkumaan muitakin katsomaan valkoista valaanperää...

Koska olin jo puolilta päivin takaisin, levähdin tunteroisen ja aloitin puuhat marjojen kanssa. Levitin ne taas pyyhkeen päälle kuivumaan, metsä kun oli ollut aika märkä. Olipa tuonne eksynyt muutama mustikkakin joukkoon. Lisää täytettä mustikkapiirakkaani, kiitos! Annoin niiden kuivua kun purin loput tavarat repustani. Pistin samalla pizzataikinan kohoamaan. 

Mustikkapiirakan tein valmiin pohjan avulla. Olin miettinyt asiaa jo edellisenä päivänä, ja ostanut valmiin murotaikinan. Kaulitsin sen vuoan pohjalle ja marjojen päälle vielä ihan ohut kerros kaulittua taikinaa. Sisälle vain mustikat. Vasta kun kurkkasin uuniin myöhemmin, muistin, että ne olisi kannattanut pyöritellä perunajauhoissa tai muussa, mustikkamehua tursusi rei'istä joissa ei ollut taikinaa. Annoin piirakan jäähtyä rauhassa ja maistoin sitä vasta huoneenlämpöisenä. Hyvää oli! Paistoin myös yksinkertaisen "artisaanipizzan", sekin oli ihan hyvää, vaikka aika yksinkertaiselta näyttää. Lautanen ei ole rikki, vaan laitoin kuvat yhteen ja maalasin pohjan mustalla 😎.

Voisinkin tästä seuraavaksi mennä syömään loput pizzastani, nuo isoimmat palat. Ja jälkiruoaksi kaffetta ja mustikkapiirakkaa. Oi, tätä pienen ihmisen onnea 💓