Ääretöntä onnellisuutta ja kiitollisuutta

Hiippo-sieni 💗

Näin voimakkaita tunteita tunsin eilen, tänäänkin, metsäretkelläni. Veri vetää nyt niin voimakkaasti tuonne metsikköön. Näin olen tuntenut varmaan viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten kun asuin lähempänä oikeata metsää. Nyt satumetsääni päästäkseni, pitää polkea kymmenisen kilometriä.

Olin jo ennen kahdeksaa intopinkeänä matkalla tuonne. Tykkään pidemmästä reitistä sinne, mutta nyt lyhempi matka säästää voimia oleelliseen, eli metsässä tarpomiseen. Ilma oli varsin kylmä, alle +10 astetta. 

Lähtiessä pohdin pitäisikö laittaa sukkikset tai kalsarit, mutta päädyin vetämään ohuet säärystimet lahkeiden alle. Puolessa välissä matkaa ne olivat jo rullalla nilkoissa 😁, eihän ne pysy ylhäällä paljaalla iholla. 

Pysähdyin teekupposelle taas kolmen suunnan risteykseeni. Saappaisiin pujottautumisen jälkeen valitsin nyt tutkittavakseni oikeanpuoleisen polun. Se olikin enemmän vanhan metsätien oloinen. Johti varsin synkänoloisen metsän läpi. Tai ei se synkkää ollut, ihan hoitamattoman näköistä vain, tiheää vanhaa metsää. Paljon ei valoa puitten läpi päässyt. Toki oli vielä varhainen, syksyinen, aamu ja aurinko suht matalalla. Marjoja ei näkynyt ollenkaan, joko poimittu tai sitten vaativat enemmän valoa. Tunnelma oli hieman jännä, pikkaisen pelotti 😆. Tämän takia en katso kauhufilmejä, ne pomppaavat mieleen aina pahimmassa paikassa... Metsän asukkeja en pelkää, häiriintyneitä ihmisiä enemmän... 

Sitten pääsin valoisampaan kohtaan ja näin polun tapaisen johtavan pusikkoon. Hetken mielijohteen johdattelemana pysäköin pyöräni ja lähdin seuraamaan polkua. Ihana usva auringonpaisteessa, niin kaunis! Onko tuo suo? Polku oli kapea ja laihojen jalkojen tekemä... kauriitko sen olivat tehneet! Niitä olen nähnyt kolmesti näillä metsäretkillä, kovin arkoja vain ovat 😔. 

Polku oli suomainen, joten en tohtinut mennä lähemmäs, en ole varma vanhojen saappaideni vedenpitävyydestä... Kuuklettelin ja osoittautui, että tuolla jossain oli pieni suomainen lampi. Lähemmäs pääsisi ehkä toista reittiä, pitääpä miettiä asiaa...

Kello olikin sitten jo yhdeksän ennen kuin pääsin kohtaan, jossa olin ollut ennenkin, olin vain tullut sinne nyt toista reittiä. Siellä olikin sitten paljon puolukoita! Olin jo pohtinut olinko jo niin väsynyt, että pitäisi eväitä syödä, mutta kaunis näky voittikin väsymyksen. Poimin puolessa tunnissa litran purnukkani täyteen. Perkasin marjat samalla, eipä tarvitse enää kotona väsyneenä sitä tehdä. 

Oi, että olinkin onnellinen istahtahtaessani sitten syömään eväitä. Sattui vielä aurinkokin paistamaan juuri sopivasti puiden lomasta. Oli niin onnellinen ja kiitollinen olo! Tässä sitä saa istua keskellä hiljaista metsää, jostakin kuuluu vain hentoista linnun ääntä. Ilma oli vielä niin viileä, että teen juonnin jälkeinen hönkäys jäi ilmaan. Tuuli ehti kuitenkin sen aina viemään kauemmas kun yritin kuvaa ottaa...

Päätin poimia vielä pienen rasiallisen mustikoita, jos piirakan tekisin. Taisi olla vimosia hetkiä siihen, suurin osa mustikoista oli kirjaimellisesti räjähtäneet halki. Kuukle esitti syyksi liiallista kosteutta, eli mustikka on juonut itsensä puhki 😝. Turvottaahan se liika juominen, juu. Sain kuitenkin reilun desin poimittua.

Tuntui taas ettei mitenkään haluaisi lähteä pois. Haikein mielin lähdin kiertämään kohti risteystäni. Saappaita jalasta repiessäni, tunsin että ehkä on oikea hetki lähteä, en tohdi kohta puskapissille mennä. Jalat olivat jo niin väsyneet, ettei se välttämättä onnistuisi (maan voimakas vetovoima kupsahtamiseen) tai sitten juuri silloin saapuu joku koiruus ja alkaa merkkaushaukkumaan muitakin katsomaan valkoista valaanperää...

Koska olin jo puolilta päivin takaisin, levähdin tunteroisen ja aloitin puuhat marjojen kanssa. Levitin ne taas pyyhkeen päälle kuivumaan, metsä kun oli ollut aika märkä. Olipa tuonne eksynyt muutama mustikkakin joukkoon. Lisää täytettä mustikkapiirakkaani, kiitos! Annoin niiden kuivua kun purin loput tavarat repustani. Pistin samalla pizzataikinan kohoamaan. 

Mustikkapiirakan tein valmiin pohjan avulla. Olin miettinyt asiaa jo edellisenä päivänä, ja ostanut valmiin murotaikinan. Kaulitsin sen vuoan pohjalle ja marjojen päälle vielä ihan ohut kerros kaulittua taikinaa. Sisälle vain mustikat. Vasta kun kurkkasin uuniin myöhemmin, muistin, että ne olisi kannattanut pyöritellä perunajauhoissa tai muussa, mustikkamehua tursusi rei'istä joissa ei ollut taikinaa. Annoin piirakan jäähtyä rauhassa ja maistoin sitä vasta huoneenlämpöisenä. Hyvää oli! Paistoin myös yksinkertaisen "artisaanipizzan", sekin oli ihan hyvää, vaikka aika yksinkertaiselta näyttää. Lautanen ei ole rikki, vaan laitoin kuvat yhteen ja maalasin pohjan mustalla 😎.

Voisinkin tästä seuraavaksi mennä syömään loput pizzastani, nuo isoimmat palat. Ja jälkiruoaksi kaffetta ja mustikkapiirakkaa. Oi, tätä pienen ihmisen onnea 💓