Huurretta ja kohtaaminen

On lauhduttu eilisestä kiukunpuuskasta. Tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen. Kaikkia liikaa ja ilkeät kommentit tuttavalta sai minäkuvaan taas säröjä. Joten tänä aamuna, ei kun pyörä alle ja sinne metsään. Katsomaan voiko siellä asua 😎.  Tänään on Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi sekä asunnottomuuden päivä.

Olihan siellä taas ihanaa. Mutta kylmää! Lähtiessä mittari näytti plussan asteita kaksi, mutta ainakin yhden auton ikkunoita oli (jonkun verran) raaputettu. Paksuille käsineille oli tarvetta. Lähtiessä pohdin onko vaatteita liikaa, mutta kun vielä parin kilometrin päässä ei ollut kuuma, totesin, että ei yhtään liikaa! 

Sitä ei aina oikein tajua, kuinka matalalta aurinko paistaa syksyaamuisin. Luulin taas pääseväni ihailemaan koskea auringonpaisteessa, mutta ei. Aina unohdan, ettei se talviaurinko välttämättä edes yllä paistamaan joka paikkaan. Tai ainakaan aamusta. 

Olihan se luonto kuitenkin huikaisevan kaunis jo aamulla, vaikkei aurinko paistanutkaan. Kuura oli peitellyt suomaiset aukeamat kauniisti. Näytti kuin lunta olisi satanut. Välillä kävelin ja välillä poljin. Välillä vain tuijottelin.

En nyt viihtynyt niin kauaa kuin tavallisesti. Kestän paremmin 10 asteen pakkasta, kuin näitä kosteita nippanappa nollakelejä. Huonoiten, jos on loskakeli tai muuten kosteus huipussaan. Puun rungolta evästelyn jälkeen nouseminen oli kömpelöä. Kuuma teekään ei paljoa lämmittänyt. Marjoja en poiminut kuin muutaman suuhun, olivat jäässä... Päätin olla enempää koskematta metsänväen pakastimeen, he kun eivät voi piipahtaa lähisalessa...

Mietin siinä puunrungolla istuessa, että kun pudotus koskeen oli metrin päässä selän takana, pieni horjahdus, ja molskista. Penger on myös aika korkea, joten pitäisi kahlata matalemmalle kohdalle ennen maihin pääsyä. Siinä voi muuttua sitä ennen jääpatsaaksi, kylmemmällä ilmalla...

Ennen lähtöä katsoin kartasta missä käyn. Kiersin yhden reitin päinvastaisesta suunnasta. Välillä olin hieman pökerryksissä, mutta taaksepäin katsominen hahmotti äkkiä missä mennään. Kilometrejä tuli vahingossa taas 27.

Otin pari hassuttelukuvaa. Vakavemman laitoin profiilikuvaksi. Viereistä kuvaa mietin myös. Siinä piti olla asento tähyilevästä kummastelijasta, mutta näyttää lähinnä pysäytyskuvalta jostain kauhuleffasta: ei älkää hyökätkö päälleni, te hurjat puun varjot 😆.

Niin. Oli siellä metsässä pieni kohtaaminenkin. Siinä yksi hetki kävelin ja ihmettelin kun yhtäkkiä puiden takaa tuli isohko koira. Jotain saksanseisojan ja muun sekoitus. Minullahan tietenkin tulvahti tunnepuuska ja ajatus Rex-koirasta. 

Minä siihen sitten heti höpisemään, että omatoimilenkilläkö sie oot? Koiruus hetken paikoillaan tuijotteli ja sitten alkoi tulla kohti, ei ollut hihnassa siis. Tuolla on useammankin kerran tullut isoja koiria irrallaan vastaan. Suuri tuijottava rottweiler ei aiheuttanut lemmen tulvahduksia. Oli kuitenkin todella hyvin koulutettu ja totteli käskyjä hyvin.

Mutta tämä peijakas. Omistajansa tuli perässä ja käskytti pysymään paikoillaan. Nääh... pientä ravia paikallaan vähän, pikavilkaisua taakse omistajaan... Näki ihan selvästi, että ei mitenkään halunnut totella, vaikka toisaalta halusi. Ja sitten. Korvat luimuun ja kaurisloikilla kohti. Näinhän minä heti mikä koiralla oli mielessä. 

Kohteliaasti kuitenkin kiersi hieman takakautta ja nuuhkaisi ojennettua kättäni... ja ei kun ketterästi ylös ja kohti naamaa. Mahdoton nuuskutus ja niin leveä hymy! Oi, että olikin kaunis koira kasvoiltaan. Minä olin ihan sulaa vahaa! Koiruuden halaaminen ja silittäminen, vaikka vain muutaman kymmen sekunttia, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ja kaikki huolet kaikonneet!

Olisin niin mielellään pysynyt tuossa hellässä hetkessä, melkein pusujakin sain, mutta omistaja kiirehti poimimaan koiruutensa neljälle jalalle ja hihnaan. Sanoin kyllä, ettei haittaa ollenkaan, olin niin tuon halauksen tarpeessa 💕 ! 

Mieltä rauhoittamassa

Tänään piti pyykätä, siivota ja muuta kotiaskaretta puuhata. Sääennusteet vain lupasivat ehkä vaikka vähän auringon näkymistä. Nukuin yöni aika hyvin, ja oloni oli levoton. Ihan liikaa olen seinieni sisällä taas nyhjöttänyt. Suurimman osan jopa vain istuskellut. Sukkaa olen taas kutonut. Iltaisin olen jopa  radiota kuunnellut.

Telkusta ei tunnu tulevan enää mitään. Ainoastaan Areenasta tulee katseltua ohjelmia. Illallisen jälkeen pitää saada istahtaa hetken jonkun leppoisan ohjelman parissa. Nyt olen tuijotellut Grantchesteria. Oli taas hieman ennakkoluuloja uutta pappia kohtaan. Ei ihonvärin takia, vaan kun vaikutti niin siloiselta, luulin olevan sellainen hienohelma 😄. Ihan hyvä tyyppi on, onneksi. Robson Greenistä (poliisi) taas olen aina tykännyt. Jostain syystä.

Niin, minä sitten lähdin aamulla metsään. Minnepä muualle ahdistuneena menen 💔. Eipä se aurinko suostunut aamulla itseään näytellä. Halusi nukkua pitempään varmaan. Kiersin kauimman polun kautta. Ihmettelin ja nuuhkuttelin. Olin onneksi ottanut reppuun saappaat mukaan, onhan se metsä näihin aikoihin märkä, kuten voisi kuvitellakin. 

Välillä aurinko vähän venytteli ja kurkisti pilvien välistä. Minä päätin sitten kaivaa repusta parin desin pakastusrasian. Mustikoita oli vielä ihan kivasti, mutta aika rähjääntyneitä useimmat. Poimin sitten ihan marja kerrallaan, samalla kun taapersin mättäiden joukossa ja ihmettelin luonnon kauneutta. Puolukat menivät suoraan suuhun. Oijoi, kun olivatkin hyviä! Ihan kuin olisi kaikki sokerimäärä varastoitunut niihin. 

Alkoi nälkä kutitella vatsansopukoita, joten päätin suunnata taas koskea kohden. Valitettavasti aurinko ei paistanut siellä, joten en nähnyt sitä kaikessa kauneudessaan, vieläkään. Olin onneksi ottanut mukaan ison muovipussin persuksen alle, joka paikka oli todella märkää. Istahdin kaatuneelle puulle, johon oli jo somasti kasvanut sammalta pehmusteeksi. Puu oli ollut iso, joten rungon oksantyngät toimivat sopivasti repun kannikkeena. 

Onneksi olin ottanut kaksi eväsleipää, sillä minulla oli ihan kunnon nälkä. Yritin kuitenkin syödä rauhallisesti, nautiskellen. Olin jättänyt pyörän koskelle johtavan polun päähän, koska polku on todella kapea ja puiden juurien takia mutkainen. Olin ottanut kuitenkin kypärän mukaan, muki pysyi kivasti kypärän sisällä pystyssä, käsineiden keskellä. 

Vähän oli taas haikeutta... olisi se kiva, jos olisi joku jakamassa tuota hienoa hetkeä. Eväiden syöminen metsässä on ollut minulle lapsuudesta saakka jotain todella ihanaa. Ihanampaa kuin se marjojen poimiminen 🙈. Lapsena siis.Vähän kuitenkin tuntui kuin äiti olisi ollut läsnä, isäkin ehkä siellä jossain kauempana tutkimassa, kuten aina.

Eväiden jälkeen alkoi sitten vähän palella, lämpöä ei ollut kymmentäkään astetta ja kosteus tunki vaatteiden läpi. Päätin jatkaa mustikoiden poimimista kunnes rasia olisi täynnä. Jos mustikkapiirakkaa huomenna! Mustikat olivat todella pulleita ja isoja tuon kosken lähellä. Rasia tuli äkkiä täyteen. Sen jälkeen oli oma suu lähempänä kuin kontin suu! Maistui ne mustikatkin hyviltä, superoodia suoraan suuhun. Sammal oli muhkeaa ja pitkävartista. Teki mieli riisua saappaat ja antaa sen kutitella jalkapohjia. 

Kun masukin oli kyllästetty marjoilla, päätin suunnata takaisin. Ei hirveästi tehnyt mieli palata kaupunkimaisemiin. Varsinkaan kun aurinkokin oli päättänyt herätä ja puhaltaa pilviä vähemmäksi... Teki mieli jäädä matkan varrella johonkin rannalle istuskelemaan, mutta väsytti jo. Aamulla olin pohtinut, jos poikkeaisin matkan varrella olevaan kirjastoon lukemaan Tiede-lehteä, uusin on vielä lukematta. Mutta mietin sitten, että jos jään paikalleen istumaan johonkin kuivaan ja lämpimään, voisi olla aika tuska lähteä taas liikkeelle. Matkaa olisi kuitenkin vielä kuutisen kilometriä. Laskin, että yhteensä kilometrejä tulisi lähemmäs kolmeakymmentä. Paras suunnata suoraan kotia kohti. Metsästä pois tullessa olikin taivas jo aika selkeä... 

Pidempi, jännempi retki

En tiedä miksi, mutta aamulla tuntui taas, että pitää mennä päin metsää. Hakemaan sitä rauhaa, liian monta asiaa yhä pyrkii jostain tuolta sisuksista ahdistamaan. Joten taas teetä ja leivänkannikoita reppuun ja hyppy pyörän päälle. Suunnittelin jo alkukesästä, että kävisin tutkimassa loputkin metsäpolut tuolta satumetsiköstäni. Ne kuitenkin vaikuttivat hurjan pitkiltä kartalla kun niitä helteiden aikaan tutkailin. Nyt kuitenkin mittasuhteet ovat realisoituneet päässä ja päätin kuitenkin tutkia ne kaikki.

Vähän aamulla jännitti kun lähdin seuraamaan polkua, tai vanha metsätie se enemmän on. Mutta sillä lailla kivasti jännitti... Aika äkkiä tajusin, ettei matka ole tosiaan kovin pitkä, ehkä kymmenisen kilometriä... Päädyin sitten taluttamaan sen suuremma osan matkasta. Välillä oli tylsempää, että siirryin pyörän päälle. Tällaisia oli aukeamat, josta oli kaadettu puita enemmän, tai kaikki. 

Välillä tie muuttui ihan kuntopoluksi ja ohi suhahti speedopandextyyppejä. Yksikin nuori heppu meni kaksi kertaa ohi... Katsoin, että varmaan kasvanut pyöränsä päällä, kun niin hoikka oli. Lantion ympärys oli varmaan sama kuin minulla polvien ympärys... Tunsin itseni vanhaksi kukkahattutädiksi, joka kulkee hitaasti kuin etana 👵.

Yhdessä kohtaa kuulin ihmeellistä kohinaa tai suhinaa. Ensin luulin, että kuusien takana on paljon haapoja ja koivuja. Sitten säikähdin, että jos sieltä on tulossa taas kaatosade, ympärillä oli vain korkeita, hoikkia puita! Sitten pohdin olisiko koski? Hmm... tutkin karttaa, mutta se näytti vain jonkun purosen, enkä mitenkään saanut tarkempaa kuvaa aidoista kartoista, siis, että taivaalta kuvattu. Sankkaa metsää vain näkyi. Valitettavasti jalassa oli vain sateen kestävät lenkkarit ja välissä oli märkää mätästä. Grhh, että harmitti. Päätin tulla toiste saappaat jalassa ja jatkoin matkaa...

Kuljeskelin varmaan vain kilometrin, kaksi kun huomasin, että kohta olen perillä mihin aioin matkani lopettaa. Vasta 13 kilometriä takana! Miten tämä näin lyhyt on! Nälkä vähän tuntui, mutten halunnutkaan laavulle, jolla aioin evääni nauttia. Pyh, pyörä ympäri ja lähden takaisin, en halua vielä pois metsästä!

Pääsin taas kohtaan, jossa kohinaa kuului. Ei, tuo on jotain muuta kuin haavan lehtien havinaa, eihän nyt edes tuule kuin vähän! Pakko sen on olla koski! Pakko sinne on myös johtaa joku polku, täällä kun ei ole luonnonkoskia paljonkaan. Haukan katseella haravoin polun sivua kävellen ja... hah! Siinä se on! Vanha polku syvyyden puolesta ainakin. Kahlitsin pyörän varalta puuhun, en mitenkään jaksaisi kävellä takaisin, jos joku nyt sen varastaisi.

Intopinkeänä seurasin kapeaa polkua metsän syvyyksiin. Jännää! Ääni vain koveni... on se koski! Ja siinä se sitten oli, keskellä tiheää metsikköä! Ihan oikea kovasti mutkitteleva luonnon muodostama leveähkö puro. Ei ollut kuin ehkä pari metriä leveä, mutta virta oli voimakas, ihmekään kun kuului kymmenien metrien päähän. Pala kurkussa laskeuduin liukasta polkua rantaan. Rantaa seurasi kovasti käytetty polku, eipä olekaan mikään tuntematon paikka.

Heti tuli mieleen, että mikä onkaan parempi paikka syödä eväitä kuin kohisevan kosken rannalla! Kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa! Seurasin polkua jonkun matkaa pienelle aukiolle. Siellä olivat muutkin retkeilleet. Paikka oli selvästi epävirallinen. Nuotionalkuja oli pari ja ympärillään oli paljon kaikkea romua. Keskellä metsää??  Aukiolle johti kolme polkua. Jotenkin olo alkoi olla levoton, mikähän piilopaikka tämä on? Vanhemmat pelottelivat paljon lapsena ollessani pirtupusikoista, joten siitä johtuu varmaan pelko näihin metsän keskellä oleviin nuotio/kaatopaikkoihin. 

Nälkä kuitenkin oli, joten söin evääni. Vähän tuli rauhallisempi olo, ja kun aurinkokin alkoi paistamaan, olin levollisempi. Pakkasin reppuni kuitenkin aika äkkiä ja lähdin takaisin päin. Katsoin tarkkaan paikkaa, josta polku lähtisi takaisin pyörän luo, ja jatkoin rannan polkua toiseen suuntaan. Oi, sieltä löytyikin paljon viihtyisämpi paikka. Siellä söisin evääni seuraavan kerran. Oli ihana iso puu kaatunut ja sen päällä kivasti sammaltakin, siihen paistoi myös aurinko. Olo oli paljon levollisempi. 

Päätin lähteä jo takaisinpäin, huomenna pitää tehdä paljon juttuja, joten turha väsyttää itseään ihan piippuun. Matkaa tuli kuitenkin melkein 28 km. Pitää malttaa mennä tuonne seuraavaksi kun aurinko paistaa kunnolla, on varmasti ihan huikaisevan kaunista!

Pieni retki

Aika pitkään sain pidettyä itseni poissa tietotekniikan koukeroista. Eilen oli niin huono olo, että olin ihan tyytyväinen ettei huvittanut mikään. Perjantaina lankesin ja söin puoli levyä suklaataa. Oli vain sellainen olo, että nyt täytyy saada jotain hyvää, ja vähän enemmän kuin tavallisesti. 

Näemmä kerran kuussa lankean tuohon Xtra tummasuklaa- levyyn. On halpa ja sopiva määrä viikonlopulle. Ranskalainenkin. Usein rouskutelen koko levyn kerralla, mutta nyt maltoin puolittaa ennen paketin avausta ja söin vain puolet. Ja lauantaina loput, tietenkin. Ainut suklaa jonka koko määrän syöminen ei tuota mitään ongelmaa. Jotenkin vain sopiva suhde suklaataa ja sokeria 😋. On halpaakin, tai ei enää niin halpaa kuin ennen. Ennen ei maksanut kuin  jotain euron, nyt 1,49. Suklaa maksaa nyt huomattavasti enemmän. 

Huono puoli on sitten, että saan tuosta sokeri- ja rasvamäärästä vatsani ihan sekaisin. Oli kuitenkin sen arvoista. Na-am! Toki join perjantaina kupin vahvaa kahvia ja eilen kaksi. Joten... yök mikä olo. Eilen loikoilin sohvalla ja nojatuolissa ihan hyvällä omalla tunnolla. 

Tänä aamuna tuntui jo, että ulos pitää päästä. Tarpeeksi on vellottu huonossa olossa ja itsesäälissä. Reppuun teetä, sympatiaa ja eväsleipä, ja ei kun menoksi. Olo oli vielä hutera, joten päätin käväistä pitkästä aikaa vain lähimetsässä ja vähän veden äärelläkin. Löysin kapean polun joka johti rantaan. Kovin mutainen oli, kastelin ja sotkin lenkkarini, yäk. Polku oli tuttu, mutta nyt se johti pusikkoon syvemmälle. Tietenkin piti lähteä seuraamaan sitä! Rakastan mystisiä polkuja! Äidin kanssa lapsena ollessani seikkailtiin vaikka missä pöheiköissä, isälle ei taidettu kertoa koskaan 😄. 

Polku johti eri kohti rantaa, joka oli kuin pieni yksityinen hiekkapoukama. Näin jo itseni uimassa siellä ensi kesänä. Toki en tohtisi siellä yksin uida kuitenkaan. Enkä varsinkaan, kun eväiden syömisen jälkeen aloin tutkimaan paikkaa paremmin. Pusikosta löytyi muovituoleja ja jälkiä, että siellä vietti aikaa joko nuoriso tai muu porukka, joihin en haluaisi yksin uikkareissa törmätä. Eli, antaapa unelmien olla. 

Ehkä voin vierailla tuolla näin todella aikaisin aamulla tai sitten kun vesi jäätyy, jäiden kautta. Jos vesi jäätyy... vähän huolestuttaa. Näin tuolla sudenkorentoja ja heinäsirkkakin siritti heinikossa. Enpä tiedä elävätkö pitempään kun on lämmin, vai kuolevatko muutenkin pian. Tiesitkö, että osa hyönteisistä talvehtii aikuisena? Tavallisestihan ne kuolevat viimeistään syksyllä.

Tuli niin taas rauhallinen olo kun sai vain istuskella kivellä ja kuunnella laineiden liplatusta! Näin taas itseni asumassa jossain kaupungin laidalla, lähempänä luontoa. Voi haikeus...

Rannuntaisuportti

Eilen tapasin yllättäen ystävän, jonka piti tavata aikaisemmin viikolla. Mukana oli myös ihminen, jonka tunsin myös vuosien takaa. Tapaaminen oli ihan mukava, mutta jäi vähän sellainen yksinäinen olo. Kaikilla tuntuu olevan kaikkea kivaa tiedossa loppu vuodelle, ja muutenkin elämälle. Oma tuntuu kulkevan sitä samaa kapeaa tylsää tietä ei mihinkään. Vaikka kuinka yrittää, ei mitään saa aikaan, tai mikään ei johda minnekään.

Nukuin vähän huonosti, mutta olin jo illalla päättänyt, että menen tänään taas metsään, kun lupasi poutaakin, ensi viikolla taitaa sataa lähes joka päivä. Nyt olin metsässä jo ennen yhdeksää. Paikalle on yli 10 km, joten huono puoli on, että olen jo hiukan väsynyt perille päästyä. Olen ottanut siksi tavaksi, että ensiksi juonkin kupposen teetä. Siinä mieli rauhoittuu ja tulee onnekas olo kun saa olla juuri nyt ja siinä.

Metsä oli ihanan hiljainen. Oli myös aika viileää, vain vähän yli 10 astetta. Metsä oli märkä, joten ensiksi poimin puolukoita poimurilla. Mustikoita oli vain vielä niinkin paljon, että litran purkin täytyttyä puolukoilla, siirryin poimimaan mustikoita. Ne vain olivat jo niin kypsiä, että hajosivat helposti, joten piti poimia ne käsin. Siinä tuli ilmeisesti ähistyä niin, että naaman ympärillä alkoi pyörimään kaikenlaisia nälkäisiä öttiäisiä.

Söin sitten itsekin yhden eväsleivän, mutta sitten metsään alkoi valumaan kaksi, ja nelijalkaisia, kulkijoita. Päätin lopettaa kun kohta tulisi maastopyöräilijätkin varmaan. Polulle on nyt märemmällä ilmalla ilmestynyt leveiden renkaiden jälkiä. Puhdistelin marjat osaksi metsässä, olin ottanut mukaan pienen sihdin. Etsin sitten vähän tuulisemman kohdan ja söin viimeisen eväsleivän, mäkäräisen yrittäessä nauttia sormistani. Hiekkatielle päästyäni pyörähurjistelijoita oli sitten jo enemmän. Enpä enää mene metsään viikonloppuna...

Tulin vähän pitempää reittiä takaisin ja kilometrejä kertyi lähes 28. Ei vain huvittanut tulla lyhempää  reittiä takaisin... En jaksanut käydä kaupassa, vaikka olin niin suunnitellut. Onneksi oli jääkaapissa valmista pinaattikeittoa ja paistettua jauhelihaa. Samaan kippoon vain ja mikroon, saa luvan kelvata. Sen jälkeen olenkin tuijotellut telkkua. Pitäisi vielä jotain iltapalaa, mutta tekee mieli jo kaatua, todella väsyneenä, sänkyyn. 

Sängystä puheen ollen, vihdoin sain kaivettua esiin Ikean mainoksen laulajan. Outoa, olen luullut sen laulavan jonkun muun, tummaihoisemman. Video on erilainen... kai se on nykyaikainen. Minä vanhanaikainen. Hyvää yötä ja kauniita unia!

Terveiset metsästä, taas (öttiäisvaroitus)

Olin aamulla lähteä muille asioille, mutta kun kova tuuli kolisteli parvekelaseja, sain paremman idean: metsään! Olin nukkunut vähän pitempään (viimein sain nukuttua!), joten piti tehdä pikapakkaus, ennen vieläkin pikaisempaa lähtöä. 

Ennustajat ennustivat lämmintä päivää, joten pohdin kyllä jaksanko kovin kauaa metsässä olla. Piti jotenkin suojautua mahdollisilta verenimijöiltä, joten takki pitäisi olla tiivis. Mutta jätin sitten, tyhmä, kumpparit pois. Luulin, että luultavasti vain samoilen metsäteillä. Otin kuitenkin puolen litran pakastusrasian mukaan, varalta. Matkan varrella kävin ostamassa evästä ja samalla vohkin hedelmäpussin, varuilta.

Menin, kun kello oli jo lähemmäs kymmentä, taas lyhintä reittiä lempipaikalleni. Kyllä siinä tuli perille päästyä mieleen, että kummassa olisin mieluimmin, täällä vai kaupungissa? No, täällä! Päädyin sitten kuitenkin marjastamaan. Poimin ensin puolukoita rasian täyteen. Huomasin siinä samalla, että mustikoitakin on vielä aika paljon. Pitäisikö poimia niitäkin... Pakkanen on käynyt niitä vähän henkäisemässä, joten lehtiä oli tippunut varvuista. Mustikatkin olivat niin valmiita irtoamaan, että riitti kun laittoi rasian alle ja vähän avitti, ropina vain kävi. Niitä kyllä pitäisikäydä hakemassa lähipäivinä lisää.

Kippasin siis puolukat hedelmäpussiini, jotta voisin poimia mustikat rasiaan. Rasian pohjalta löytyi taas pulleroinen hämis. Otin pikaisesti kuvan siitä (vauhtikuva!) ja päästin sen takaisin kotimetsäänsä. Hauskasti rasia oli niin puhdas ja sähköinen, että roskat olivat tarttuneet sen laitoihin, siitä vain kopistellen pääsin niistäkin eroon. Vähän isompi hämis oikoi sitten jalkojaan puussa, löydätkö sen oikean puoleisesta kuvasta.

Oi, että oli ihanaa kun oli taas viileämpää kun tuuli reilusti. Olisin niin mielellään poiminut syvempääkin metsästä, mutta pelkät lenkkarit jalassa en tohtinut sinne mennä. Paljon oli upottavaa sammalta, joka tuntui kostealta. Ei mitään kuivaa kangasmetsää ole tuo alue. Paljon matkan varrellakin tuoksui suopursu, eli vähän soista myös. Kun sain molempia marjoja rasiallisen, nautin evääni. 

Metsässä oli iso kivi, ja pitihän se eukon punnertaa itsensä sen päälle istumaan. Nuorempana olisin vain käsillä ponkaissut itseni sille, mutta vanhana ei enää halua ottaa riskejä. Varsinkin kun olin yksin keskellä ei mitään. Kivi oli minua noin vyötärön korkeudelle ja kalteva taaksepäin. Siis, jos olisin päättänyt pongauttaa itseni sen päälle käsieni avulla, ja samalla kiepauttanut itseni istualleen sen päälle, olisin voinut huonossa tapauksessa päätyä kiven taakse päälleni, muiden kivien joukkoon. Eli luultavasti joku olisi sitten joskus löytänyt minun luurankoni koivet taivasta kohdin, pää sammaleeseen uponneena... Hu-iih. Eli sille nouseminen oli kummallista ja äänekästä äherrystä 😂. Siinä oli metsän väellä naureskelemista! Mutta olihan siinä ihana istuskella ja nauttia eväistä raikkaassa ilmassa. Ihan parasta!

Parin kolmen tunnin jälkeen alkoi tuntumaan vähän liian lämpimältä ja pään ympärillä alkoi olla enemmän ininää. Että harmitti kun nukuin niin myöhään etten ehtinyt miettiä asiaa enempää. Jos olisin ottanut kumpparit ja poimurin mukaan, olisin saanut paremman puolukkasaaliinkin. Ensi viikolla olisi ihanan viileää, mutta sadetta myös lupasi usealle päivälle. Nykyään teen jatkuvasti typeriä valintoja!  Paluumatkalla näin leveähköllä tiellä pienen mönkiäisen kiiruudella yrittävän ylittää sitä. Minä hellämielisenä kiiruhdin tietenkin auttamaan. Lehden avulla nostin toiselle puolelle tietä nurmikkoon. Poloinen tietenkin säikähti sitä ja kipsautti itsensä käärölle. 

Puolen kilometrin päässä oli taas yksi mönkijäinen ylittämässä tietä. Ihan älyttömän iso koppiainen! Ikinä moista nähnyt. Kuukle ehdotti sitä jurmuhaiskiaiseksi. On elukalla aikamoinen nimikin! Havu vierellä auttaa hahmottamaan öttiäisen koon... Kaunis oli, mutten moista haluaisi koivelleni kuopsuttamaan. Varsinkin kun on kuulemma raadon syöjä... kylmänväreet!

Nyt pitää vielä jaksaa puhdistaa marjat. Onneksi niitä ei ole kuin pari rasiallista. Laitoin ne heti jääkaappiin. Nyt mahdolliset jalalliset vieraat ovat ehtineet jähmeentyä ja ehdin ne paremmin siirtää taas partsin kukan hoivaan. Pitää vielä miettiä laitanko ne heti pakkaseen, vai jätänkö mustikoita jonkin verran tuoreena herkuteltavaksi...

Sitten istunkin loppuillan sohvalla ja nuuhkuttelen metsäntuoksuisia sormiani. Se tuoksu pysyy aika pitkään, ellei millään tuoksuisella pesuaineella pese. Suihkussa pitäisi vielä jaksaa käydä, onneksi pesin hiukset eilen, jos pikasuihkussa vain. Jalkoja väsyttää ja särkee taas, pyöräilykilometrejä tuli n. 25. Lisänä jalkaisin samoilut metsässä. Tänään tuli muuten täyteen 1200 kilometriä pyöräilyä! Jiihaa! Pitää muistaa merkitä sivupalkkiin. Sanoisin, että olen nyt väsynyt ja kipeä, mutta onnellinen 😌

Ooh mikä viileys!

Eilen oli niin ihanan viileää, että tein pizzaa! Selasin kalenteria, pizzaa olen tehnyt viimeksi toukokuussa. En muista miksen lämmittänyt uunia kesäkuussa, mutta heinäkuussa se ei tullut mieleenkään... Pakkasessa ei ollut kuin kreikkalaisesta salaatista poimittuja fetajuuston paloja, oliiveja ja punasipulia. Lisänä vähän tölkkiherkkusieniä ja muutama siivuttu kirsikkatomaatti. Ja aurajuustoa, sitä oli liian vähän jäljellä! Oreganokin melkein loppui kesken, onneksi oli kuivabasilikaa. Juustoa olen viime aikoina vähentänyt reilusti pizzassa, mutta nyt laitoin niin, että sulaneenakin näkyi. 

Olin niin ajatuksissa, että maltoin antaa paistuakin kunnolla. Ihan hyvää tuli, ehkä mausteita olisi voinut olla enemmän. Mutta nälkä lähti. Ai niin, oli siinä loput jostain salaatista poimittua tonnikalaa, pakasteesta sekin. Sen olisi voinut jättää pois, onneksi vain parissa kohdin oli niin paljon että maistoi. Jauheliha ja tonnikala on joita en enää pizzaani halua 😝. Tykkään myös ohuesta pohjasta, ja pyöryydestä 😌. Ns. peltipizzat ei enää maistu. Mokomakin hifistelijä 😆.

Mietin kovasti pitäisikö paistaa myös vanhat torttutaikinapalat ja piilottaa omenanpaloja sisään, mutta laiskuus oli niin voimissaan. Ihan hyvä sinänsä. Perjantaina vedin nassuu paljon tummaa suklaataa. Nyt pitää paastoilla kaikesta hyvästä jonkun aikaa. Masurukka ihan ympäriämpärisekaisin.

Tänä aamuna piti isoon metsään käydä pyöräilemään. Jos kävisi hieman mustikoita poimimassa.Vatsa oli vähän pahalla päällä. Tuumasin sitten, että jos kävisin kirjastossa ja tullessa kaupassa. Vatsa mölysi vastaan. Ehdotin sitten, että jos edes lähimetsää kiertämään? 

Onneksi päädyin pikkumetsäilemään, sillä siellä oli ihanan rauhallista. Mietin lähtiessä onko liikaa vaatetta, siltä on tuntunut viime päivinä... No, ei! Melkeinpä olisi saanut olla pipo ja hanskat, vähintään pieni huivi kaulalla. Ihanan viileää! Mietin siinä lähtiessä niitä mustikoitakin, mutta muistin tämän vanhan artikkelin... Metsän eläimille pitää jättää ruokaa, ne ei voi vain kävellä kaupan pakastealtaalle! Kerta... 

Päädyin sitten istumaan vähän syrjäisemmälle penkille. Siinä silmät kiinni vain kuuntelin kun haavan lehdet lepatti tuulessa. Olin niin onnellinen hetkestä 💓.

Jos metsään tahdot mennä nyt...

Huh huh. Nyt huomaa mikä ero on kun syö järkevästi ja liikkuu, kuin että liikkuu muttei syö järkevästi. Vaikka lihan kulutus on laskenut aika minimiin, paitsi kalaa menee enemmän, olen yrittänyt huolehtia, että proteiinia saan hyvin, tai ainakin kohtuudella. Tänä aamuna halusin ulos, pitkälle pyöräretkelle. Näemmä tuo metsässä polkeminen, tai käveleminen, tasaa noita angsteja. Tänä aamuna ei vain ollut  oikein mitään järkevää syömistä, tai ei vain ollut nälkä. Joku idiotismi vaivasi pääkoppaakin kun en edes kunnon eväitä ottanut mukaan, kuten tavallisesti. Banaani ja laihaa teetä, ja vettä. Nyt särkee pohkeita ihan p܏rusti.

Ennen lähtöä päätin tutkia karttaa kun olen kyllästynyt kulkemaan yhtä samaa reittiä ja toista reittiä pitkin voisin törmätä ärsyttävään henkilöön heti aamusta, kulkee koiransa kanssa juuri sitä tietä pitkin aamuisin. Huomasin sitten ohuesti merkityn, mutkittelevan tien. Mitä ihmettä... Ensin tuumin, että on yhden oudon pusikon läpi menevä oikaisupätkä, mutta se näyttää kyllä ihan ihmisjalkojen tekemältä, eikä siten olisi merkitty karttaan. Sitten katsoin tarkemmin, huomasin että se olikin kauempana kuin luulin. Hiphurraa, se on ulkoilureitti! Kartta, jota katselin oli vanha paperinen, tarkistin sitten ihan kännyn kartasta. On se siinä yhä. Hyvä kun ehdin kenkiä jalkoihini laittaa, kun oli kiire tutkimaan polkua. Siinä matkalla aloituspaikkaan sitten aivojen kartta asettui oikeaan kohtaan ja hokasin paremmin mistä se alkaa. Sehän on yksi oikaisupolku, jota olen tuhat ja yksi kertaa ohi mennessäni ihmetellyt mihin se vie! Se alkaa kohdasta, jossa lasketaan sillan alle, joten ajatus on usein pimeässä alikulussa, ja näin ihmettely sitten usein unohtuu. 

Oi voi, minkä satumetsän läpi tuo reitti veikään! Hiihtolatuhan tuo talvisin on, kuten kaikki metsäreitit joita olen kokeillut. Jännästi tuo reitti ohitti toisen paikan, josta usein kuljen. Se on kauppareissuni varrella. Talvisin siinäkin on latu. Usein olen ihmetellyt miksi tuolta metsästä tulee sulan aikana ei niin urheilijan näköisiä tyyppejä. Hehän vain oikaisevat tuosta kaupoille! Oi ja voi, olisipa minullakin lähellä tuollainen hiihtolatu 😔 .

Tuo reitti oli aika pitkä, jos sitä olisi seurannut kauemmas. Minä seurasin sitä vain siihen kohti kun päädyin tutummalle reitille, sinne omaan satumetsääni. Söin banaanini taukopaikalla ja jatkoin taas eteenpäin. Silmät nyt eksyivät muihinkin reitiltä poikkeaviin tienhaaroihin. Pysähdyin tutkimaan kännyn karttaa. Täällähän on noita reittejä vaikka kuinka paljon. Ne ovat eripituisia hiihtolatuja. Jos asettaisinkin itselleni nyt haasteeksi tutustua eri paikkojen ulkoilureitteihin! Mikä nimeksi: Mene metsään!, Poikkea polulta!... pitää miettiä. Löysinpä nyt ainakin reittejä jossa kuljeskella jos hirmuhelteet tulevat tännekin, oli tuolla metsän siimeksessä muuten välillä aika kylmä!

Nyt täytyy alkaa valmistamaan jotain ruokaa lihasta, muuten en saa yöllä unta, kalorivaje tuntuu yhä. Tein tullessa lämpimän leivän, johon piilotin pakastimesta vähän Koskenlaskijaa ja Aurajuuston muruja. Tavallista juustoa kun ei ole ollut varmaan kuukauteen, kieltämättä usein jo ikävöin sitä. Join tavoista poiketen vähän kahvia, kun oli niin nuutunut olo. Vähän luin uutisia kännystä ja sitten ajattelin hetkeksi oikaista sohvalle miettimään mitä tekisin. Hups vaan ja olin tippunut unen maailmaan! Hieman oli pää sekaisin kun sitten naapurin kolinaan heräsin. Ehkä vain puoli tuntia nukuin, mutta sikeää oli 😊. Pulssi oli laskenut paljon, koska paleli niin, että piti huivi ottaa harteille. Oli minulla jotain muutakin asiaa, mutta vatsa vaatii nyt murkinaa. Ja jalat takaisin sohvalle... Tämän viikon pyöräilykilometrejä on kertynyt 80 😵. Hulluja on monenlaisia

Päin honkia

Et arvaa missä olin tänään? Et varmasti. En ainakaan metsässä... No, juu siellä taas. Eilen tuntui, että pitäisi käydä välillä ihmisten ilmoilla, sosiaalisoitumassa. Tuumasin, että jos parissa kaupassa etsimässä uutta otsapantaa, nykyinen on aika kulahtanut. Välillä tuulee vielä niin, että korvat tarvitsevat suojaa. Jos halvassa kahvilassa kävisin myös.

Tänä aamuna tuumasin, että jos menisinkin kaupan kahvilaan lämminruokatiskin kautta. Tai jos menisin toiselle puolelle kaupunkia ja ottaisin ihan lounaan siellä kaupassa. Ja sitten lempimetsäni läpi lähemmäs prismaan. Ostettavaa on niin paljon. Päästessäni aamulla kauppaan, ei ollut oikein nälkä ja vatsakin oli sitä mieltä että vessaan kiitos, nyt. Ostin sitten pientä evästä taas ja vessaan. No, eipä (kuten aina) ollutkaan mitään tarvetta siellä istua, joten ulos. Päätinkin sitten syödä evääni metsätien loppumetreillä olevalla nuotiopaikalla. Sitten sinne prismaan.

Matkan varrella alkoi kuitenkin tuntumaan, että olisipa kiva taas vain istahtaa johonkin kannon nokkaan ja evästellä siinä. On ollut haikeutta entisiä vanhempien kanssa tehtyjä marjanpoimintareissuja kohtaan. Toki minua aina ärsytti kun piti vain poimia marjoja, eikä ihastella ja tutkia luontoa! Nyt kuitenkin sain nuuhkia taas keuhkoni täydeltä metsän tuoksua. Löysinkin sitten sopivan kokoisen kiven vanhan pellon reunalta. Sopivan kaukana tiestäkin. Oijoi, että oli taas ihanaa olla siellä keskellä luontoa 😍.

Nälkä oli näemmä valtava, kun ahmin masun ihan täyteen. Piti jatkaa matkaa pyörää taluttaen, kun vatsa tuntui niin täydeltä. Tai oikeastihan se on taas hiukan tulehtunut, joten tunsin sen painon paremmin. Joka tapauksessa olin niin iloinen, että ihan viheltelin hiljaa. Täällä sisällä kun ei voi viheltää, alakerran piskitys ihan repeää räksytykseen.

Jännästi huomasin heti kehoni kiristelyn, kun aloin saapua lähemmäs asutuksia ja ajatusta, että kohta pitäisi mennä kauppaan. Kello oli jo lähempänä kahtatoista, joten paljon olisi ihmisiä liikkeellä. Voi ahdistus. Miten pääsisin jonnekin edes taajamaan asumaan. Sniif. 

taitaa olla leppä...

Huomenna piti pyykätä ja tuumasin peseväni ensimmäisen maton. Taidanpa vain puuhailla muuta... On vieläkin niin väsynyt olo. Huomenna voi olla yhä väsynyt olo. Taisi olla viimeinen päivä ilman allergialääkitystä, jos pitemmälle pyöräreissulle aikoo. Sisälle tullessa alkoi silmien kauhea kutina! Onneksi oli jäljellä apteekista ostamiani silmätippoja, näyttävät olevan loppu joka apteekista nyt. Pitää muistaa etsiä korvaava tilalle ennen pujokautta. 

Niin, kilometrejä tuli vahingossa melkein 30, osan siis kävelin. Uskalsin nyt koko metsäreissun olla ilman kypärää. Oli vähän nostalginen olo, kun tuuli kutitteli otsaa ja päänahkaa. Olen pitänyt kypärää varmaan koko 2000 -luvun, enkä oikein osaa olla enää ilman sitä. Useamman kerran on sen kanssa kopautettu maahan, joten ei ole mitään syytä olla pitämättä. Tuolla ei kuitenkaan ole ollenkaan muuta liikennettä ja vauhtini on varsinaista matelua, joten päätin antaa kypärän tuulettua hetken. Ihanata oli taas, mutta sosiaalisoitunut en ollenkaan 😁.

Metsäretkellä, taas

Elämä on hiljalleen asettunut uomiinsa. Pitäisi olla jo tottunut siihen, että kroppa reagoi aina jotenkin erilaisiin asioihin, mutta kaikenlaiset lisärajoitteet vain ärsyttää suunnattomasti. Olisihan se kivaa elää joskus edes sellaista normielämää, ei tarvitsisi aina ajatella asioita joka suunnalta ja mahdollisia seurauksia. 

Eilen olin intopinkeänä lähdössä polkemaan taas satumetsääni. Ei siinä metsässä mitään niin ihmeellisen satumaista ole, vain rauhallinen luonto, jossa elää kaikenlaista elämää 💗. No, juuri kun olin lähdössä, vatsa ilmoitti yllättäen olevansa varsin pahalla päällä. Päätin sitten lyhentää matkaa ja suunnata lähempään, pienempään metsään. Metsä, joka on entisen asuinpaikkani lähellä. Paikka, jota välillä ikävöin. 

Suunnittelin jo sinne taas muuttamista, siellä on usein asuntoja vapaanakin. Mutta sitten entinen työkaveri muutti lähistölle ja minun intoni haihtui. Tällä ihmisellä on tapana ottaa lähimmistään kaikki irti, eli hyötyä perusteellisesti. (Laiska kun on.) Eli luvassa olisi ollut ilmaista työtä lapsen-, kissan-, koiran- ja puutarhanhoidossa, "sähän niin tykkäät näistä hommista!". Joo. Vapaaehtoisena kyllä, orjana en. En jaksa jatkuvasti olla keksimässä tekosyitä kun ei kiinnosta. Tykkää myös kovasti juoruta jos asiat ei mene kuten haluaa... 

No, mutta tämä pyöräilyreissu olikin oikein mukava. Lukuunottamatta ylläripylläriä, kun kävin välillä kaupan vessassa. (Muista ostaa pidempiä pikkuhousunsuojia). Kuvailin luontoa yhdessä puistossa kaikenlaisissa asennoissa, joten oli kohtu taas puhdistellut itseään... Milloin tämä loppuu!

Tuohtuneena kävin sitten kaupasta ostamassa pari karjalanpiirakkaa, pullaa, juotavan jogurtin ja purkkilaten. Polkaisin lempijärveni rannalle ja parkkeerasin perseheni kannohon nokkaan ja einestin leveästi hymyillen auringon paisteessa. Oijoi, ihanata! Pari pikkuruista pääskystäkin kävi kisailemassa pääni päällä. Oijoi, kun kangasmetsä tuoksui hyvälle! Ja eväätkin maistui 😋. Täytyy aloittaa taas retkeilykahvittelu! Tehdä itse eväät, tulee halvemmaksikin. Täytyypä muistaa etsiä paikalliset nuotio yms. paikat.

Vahingossa kilometrejä kertyi kuitenkin 18, vaikka ajattelin tekeväni pienemmän retken. Kävelykilometrejä en ole katsonut, niitäkin tuli varmaan jokunen, kun kiertelin parissa puistossa kurkkimassa kuinka kevät etenee. Veikkaanpa, että seuraavan sateen jälkeen kaikki vihreä poksahtaa esille vauhdilla. Nyt on jo suojaisimmissa paikoissa vähän ruohonkorsia ja voikukkiakin. Ja noita hassuja porkkananvarsia. 

Terveiset metsästä, ja rannalta!

Naapuri on innostunut taas tupakoinnista ja jo viideltä alkoi yököttävä köhinäräkinä. Yritä siinä sitten nukkua. Kuudelta luovutin ja päätin tekeväni sen mitä olen pitempään suunnitellut tekeväni joku aurinkoinen sunnuntaiaamu. Eli otan evästä reppuun ja polkaisen rantaan. No, nyt oli niin nälkä aamulla, ettei sulaa leipää riittänyt reppuun asti. Joten söin tuhdimmin ja otin vain vesipullon mukaan. Voi kun olisin pakannut myös kameran mukaan! Oli kaikenlaista lintua liikkeellä. Pitänee oikeastaan heti tarkastaa kameran akun tila! Milloinhan viimeksi olen ladannut sen. Kääk.

Kiireessä olin taas unohtaa laittaa aktirannekkeen päälle. Pari kertaa on ärränpäät lennelleet kun olen tyytyväisenä kotiin palatessa alkanut ladata tietoja kännyyn ja... kas vain kello vasta käynnistyy! En tykkää pitää sitä kotona, kun silikoniranneke hiostaa joskus. Paitsi suurhommauspäivinä laitan sen ihan huvin vuoksi! Pistin sen mittaamaan paremmin vasta kun parkkeerasin pyörän ja siirryin patikoimaan. 

Kello 7.53 pulssi oli vielä 125, mutta muutaman minuutin päästä, kun olin jo metsässä, pulssi oli laskenut jo 93:een. Metsä on niin sieluni rauhan paikka 💖. Vähän oli polut vielä liian märkiä, että siirryin leveämmälle tielle. Vähän jänskätti olisiko rannassa lintupongareita, mutta eipä ollut. Yksi mies ajoin hurjaa vauhtia selän takaa, mutta muita kaksijalkaisia ei ollut liikkeellä. No, tietysti linnut. Oli sorsia, joutsenia, kurkia, yksi taivaanvuohi ja muita joita en tunnistanut. Yhden pienen kaunokaisen huomasin puun latvassa laulamassa. Kerrankin näkisin millainen lintu noin vienosti ja kauniisti laulaa: keltasirkku!

Pistän nyt viimeiseksi kuvan itsestänikin. Ha, pelkät jalat, istahdin välillä makkaranpaistopenkille kuvatakseni kengät. En ikinä muista laittaa lyhempiä nauhoja noihin. Aina jompikumpi nauhoista jää liian pitkäksi ja tahraantuu, tai pahimmassa tapauksessa kiertyy polkimen ympärille. Siinä olet sitten jumissa pyörässä kiinni. Pitänee nyt heti lähteä etsimään lyhempiä. Vaikkakin tekisi mieli sohvalle kun jalkoja turvottaa ja kuumottaa armottomasti. Liian suolaista syönyt. Ostin alennusleivän Fazerin leipomosta. Ihan liikaa oli suolaa, 1,6g. Paloittelin pakkaseen, sopii paremmin sosekeiton kanssa syötäväksi.