Mieltä rauhoittamassa

Tänään piti pyykätä, siivota ja muuta kotiaskaretta puuhata. Sääennusteet vain lupasivat ehkä vaikka vähän auringon näkymistä. Nukuin yöni aika hyvin, ja oloni oli levoton. Ihan liikaa olen seinieni sisällä taas nyhjöttänyt. Suurimman osan jopa vain istuskellut. Sukkaa olen taas kutonut. Iltaisin olen jopa  radiota kuunnellut.

Telkusta ei tunnu tulevan enää mitään. Ainoastaan Areenasta tulee katseltua ohjelmia. Illallisen jälkeen pitää saada istahtaa hetken jonkun leppoisan ohjelman parissa. Nyt olen tuijotellut Grantchesteria. Oli taas hieman ennakkoluuloja uutta pappia kohtaan. Ei ihonvärin takia, vaan kun vaikutti niin siloiselta, luulin olevan sellainen hienohelma 😄. Ihan hyvä tyyppi on, onneksi. Robson Greenistä (poliisi) taas olen aina tykännyt. Jostain syystä.

Niin, minä sitten lähdin aamulla metsään. Minnepä muualle ahdistuneena menen 💔. Eipä se aurinko suostunut aamulla itseään näytellä. Halusi nukkua pitempään varmaan. Kiersin kauimman polun kautta. Ihmettelin ja nuuhkuttelin. Olin onneksi ottanut reppuun saappaat mukaan, onhan se metsä näihin aikoihin märkä, kuten voisi kuvitellakin. 

Välillä aurinko vähän venytteli ja kurkisti pilvien välistä. Minä päätin sitten kaivaa repusta parin desin pakastusrasian. Mustikoita oli vielä ihan kivasti, mutta aika rähjääntyneitä useimmat. Poimin sitten ihan marja kerrallaan samalla kun taapersin mättäiden joukossa ja ihmettelin luonnon kauneutta. Puolukat menivät suoraan suuhun. Oijoi, kun olivatkin hyviä! Ihan kuin olisi kaikki sokerimäärä varastoitunut niihin. 

Alkoi nälkä kutitella vatsansopukoita, joten päätin suunnata taas koskea kohden. Valitettavasti aurinko ei paistanut siellä, joten en nähnyt sitä kaikessa kauneudessaan, vieläkään. Olin onneksi ottanut mukaan ison muovipussin persuksen alle, joka paikka oli todella märkää. Istahdin kaatuneelle puulle, johon oli somasti kasvanut jo sammalta pehmusteeksi. Puu oli ollut iso, joten rungon oksantyngät toimivat sopivasti repun kannikkeena. 

Onneksi olin ottanut kaksi eväsleipää, sillä minulla oli ihan kunnon nälkä. Yritin kuitenkin syödä rauhallisesti, nautiskellen. Olin jättänyt pyörän koskelle johtavan polun päähän, koska polku on todella kapea ja puiden juurien takia mutkainen. Olin ottanut kuitenkin kypärän mukaan, muki pysyi kivasti kypärän sisällä pystyssä käsineiden keskellä. 

Vähän oli taas haikeutta... olisi se kiva, jos olisi joku jakamassa tuota hienoa hetkeä. Eväiden syöminen metsässä on ollut minulle lapsuudesta saakka jotain todella ihanaa. Ihanampaa kuin se marjojen poimiminen 🙈. Lapsena siis.Vähän kuitenkin tuntui kuin äiti olisi ollut läsnä, isäkin ehkä siellä jossain kauempana tutkimassa, kuten aina.

Eväiden jälkeen alkoi sitten vähän palella, lämpöä ei ollut kymmentäkään ja kosteus tunki vaatteiden läpi. Päätin jatkaa mustikoiden poimimista kunnes rasia olisi täynnä. Jos mustikkapiirakkaa huomenna! Mustikat olivat todella pulleita ja isoja tuon kosken lähellä. Rasia tuli äkkiä täyteen. Sen jälkeen oli oma suu on lähempänä kuin kontin suu! Maistui ne mustikatkin hyviltä, superoodia suoraan suuhun. Sammal oli muhkeaa ja pitkävartista. Teki mieli riisua saappaat ja antaa sen kutitella jalkapohjia. 

Kun masukin oli kyllästetty marjoilla, päätin suunnata takaisin. Ei hirveästi tehnyt mieli palata kaupunkimaisemiin. Varsinkaan kun aurinkokin oli päättänyt herätä ja puhaltaa pilviä vähemmäksi... Teki mieli jäädä matkan varrella johonkin rannalle istuskelemaan, mutta väsytti jo. Aamulla olin pohtinut, jos poikkeaisin matkan varrella olevaan kirjastoon lukemaan Tiede-lehteä, uusin on vielä lukematta. Mutta mietin sitten, että jos jään paikalleen istumaan johonkin kuivaan ja lämpimään, voisi olla aika tuska lähteä taas liikkeelle. Matkaa olisi kuitenkin vielä kuutisen kilometriä. Laskin, että yhteensä kilometrejä tulisi lähemmäs kolmeakymmentä. Paras suunnata suoraan kotia kohti. Metsästä pois tullessa olikin taivas jo aika selkeä...