perjantai 17. lokakuuta 2025

Huurretta ja kohtaaminen

On lauhduttu eilisestä kiukunpuuskasta. Tuli vain yhtäkkiä mitta täyteen. Kaikkia liikaa ja ilkeät kommentit tuttavalta sai minäkuvaan taas säröjä. Joten tänä aamuna, ei kun pyörä alle ja sinne metsään. Katsomaan voiko siellä asua 😎.  Tänään on Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi sekä asunnottomuuden päivä.

Olihan siellä taas ihanaa. Mutta kylmää! Lähtiessä mittari näytti plussan asteita kaksi, mutta ainakin yhden auton ikkunoita oli (jonkun verran) raaputettu. Paksuille käsineille oli tarvetta. Lähtiessä pohdin onko vaatteita liikaa, mutta kun vielä parin kilometrin päässä ei ollut kuuma, totesin, että ei yhtään liikaa! 

Sitä ei aina oikein tajua, kuinka matalalta aurinko paistaa syksyaamuisin. Luulin taas pääseväni ihailemaan koskea auringonpaisteessa, mutta ei. Aina unohdan, ettei se talviaurinko välttämättä edes yllä paistamaan joka paikkaan. Tai ainakaan aamusta. 

Olihan se luonto kuitenkin huikaisevan kaunis jo aamulla, vaikkei aurinko paistanutkaan. Kuura oli peitellyt suomaiset aukeamat kauniisti. Näytti kuin lunta olisi satanut. Välillä kävelin ja välillä poljin. Välillä vain tuijottelin.

En nyt viihtynyt niin kauaa kuin tavallisesti. Kestän paremmin 10 asteen pakkasta, kuin näitä kosteita nippanappa nollakelejä. Huonoiten, jos on loskakeli tai muuten kosteus huipussaan. Puun rungolta evästelyn jälkeen nouseminen oli kömpelöä. Kuuma teekään ei paljoa lämmittänyt. Marjoja en poiminut kuin muutaman suuhun, olivat jäässä... Päätin olla enempää koskematta metsänväen pakastimeen, he kun eivät voi piipahtaa lähisalessa...

Mietin siinä puunrungolla istuessa, että kun pudotus koskeen oli metrin päässä selän takana, pieni horjahdus, ja molskista. Penger on myös aika korkea, joten pitäisi kahlata matalemmalle kohdalle ennen maihin pääsyä. Siinä voi muuttua sitä ennen jääpatsaaksi, kylmemmällä ilmalla...

Ennen lähtöä katsoin kartasta missä käyn. Kiersin yhden reitin päinvastaisesta suunnasta. Välillä olin hieman pökerryksissä, mutta taaksepäin katsominen hahmotti äkkiä missä mennään. Kilometrejä tuli vahingossa taas 27.

Otin pari hassuttelukuvaa. Vakavemman laitoin profiilikuvaksi. Viereistä kuvaa mietin myös. Siinä piti olla asento tähyilevästä kummastelijasta, mutta näyttää lähinnä pysäytyskuvalta jostain kauhuleffasta: ei älkää hyökätkö päälleni, te hurjat puun varjot 😆.

Niin. Oli siellä metsässä pieni kohtaaminenkin. Siinä yksi hetki kävelin ja ihmettelin kun yhtäkkiä puiden takaa tuli isohko koira. Jotain saksanseisojan ja muun sekoitus. Minullahan tietenkin tulvahti tunnepuuska ja ajatus Rex-koirasta. 

Minä siihen sitten heti höpisemään, että omatoimilenkilläkö sie oot? Koiruus hetken paikoillaan tuijotteli ja sitten alkoi tulla kohti, ei ollut hihnassa siis. Tuolla on useammankin kerran tullut isoja koiria irrallaan vastaan. Suuri tuijottava rottweiler ei aiheuttanut lemmen tulvahduksia. Oli kuitenkin todella hyvin koulutettu ja totteli käskyjä hyvin.

Mutta tämä peijakas. Omistajansa tuli perässä ja käskytti pysymään paikoillaan. Nääh... pientä ravia paikallaan vähän, pikavilkaisua taakse omistajaan... Näki ihan selvästi, että ei mitenkään halunnut totella, vaikka toisaalta halusi. Ja sitten. Korvat luimuun ja kaurisloikilla kohti. Näinhän minä heti mikä koiralla oli mielessä. 

Kohteliaasti kuitenkin kiersi hieman takakautta ja nuuhkaisi ojennettua kättäni... ja ei kun ketterästi ylös ja kohti naamaa. Mahdoton nuuskutus ja niin leveä hymy! Oi, että olikin kaunis koira kasvoiltaan. Minä olin ihan sulaa vahaa! Koiruuden halaaminen ja silittäminen, vaikka vain muutaman kymmen sekunttia, tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt ja kaikki huolet kaikonneet!

Olisin niin mielellään pysynyt tuossa hellässä hetkessä, melkein pusujakin sain, mutta omistaja kiirehti poimimaan koiruutensa neljälle jalalle ja hihnaan. Sanoin kyllä, ettei haittaa ollenkaan, olin niin tuon halauksen tarpeessa 💕 ! 

torstai 16. lokakuuta 2025

Oikeus kotiin

Eilen kuuntelin toisella korvalla radiota, kun siellä puhuttiin asunnottomuudesta. Kuuntelin tänään sen samalla kun kudoin sukkaa. Tuntuu, että pitää koko ajan tehdä jotain, joten nyt maltoin pysähtyä hetkeksi. Karua kuultavaa, löytyy Ylen Areenasta: Asunnottomuusriski koskettaa yhä useampaa. Luin juri naamakirjasta viime viikolla kun entinen työkaveri on pulassa, kun sai perintönä asunnon isältään. Isän käteinen meni perintöveroihin ja nyt ei saa edes asumistukea, kun asuu nyt omistusasunnossa. Myydä yrittää, mutta kuka ostaa vanhan asunnon, johon on tulossa putkiremontti. Jos saa myytyäkin pilkkahintaan, ja muuttaa vuokra-asuntoon, ei saa asumistukea, kun rahaa on kuitenkin liikaa. Työttömänä hänkin.

Eli valtion mielestä kannattaa mielummin maksaa ihmiselle myöhemmin toimeentulotukea (n. 600€/kk), kuin nyt asumistukea (200-300€/kk). Jos ihmisellä menee kaikki rahat vuokraan ja muihin kuluihin, ei hän tue talouttakaan mitenkään. Onhan se tietenkin selvää, että jos on varaa maksaa kaikki itse, silloin pitää niin tehdä! Mutta pitemmän päälle... Näinhän itsekin teen. Tyhmä ja pihi kun olen ollut, säästänyt palkat ja vanhemmilta perityt rahat, että saisin sen oman ihanan kodin, niin nyt ne kuluu kaikki elämiseen. Yhtään en kyllä valtion kassaa näin kasvata. 

Helpompaa oli kun olin ansiopäivärahalla, mutta pätkätyöläinen kun olen, ovat ne päivät nyt kulutettu. Kaikki tulot menevät vuokraan, loput maksetaan säästöistä. Pitääkö tässä kuitenkin anoa sitä asumistukea? Mutta eihän se minulle kuulu, kun minulla on vielä varaa maksaa elämäni. Ja kun kaikenlaiseen tyhjään, kuten kahviloihin, tuhlaan rahani ja luomujauhelihaakin raaskin ostaa kerran, pari kuussa! Ja kalaakin joskus. Hävytön! 

(Toim. huomautus: kirjoittaja nukkui viime yönä ihan liian vähän, on stressaantunut ja ollut ilman kahvia koko viikon. Kummatkin lisää itseriittoista sarkasmia.)

Mutta ainahan voi mennä metsään...