Oikeus kotiin

Eilen kuuntelin toisella korvalla radiota, kun siellä puhuttiin asunnottomuudesta. Kuuntelin tänään sen samalla kun kudoin sukkaa. Tuntuu, että pitää koko ajan tehdä jotain, joten nyt maltoin pysähtyä hetkeksi. Karua kuultavaa, löytyy Ylen Areenasta: Asunnottomuusriski koskettaa yhä useampaa. Luin juri naamakirjasta viime viikolla kun entinen työkaveri on pulassa, kun sai perintönä asunnon isältään. Isän käteinen meni perintöveroihin ja nyt ei saa edes asumistukea, kun asuu nyt omistusasunnossa. Myydä yrittää, mutta kuka ostaa vanhan asunnon, johon on tulossa putkiremontti. Jos saa myytyäkin pilkkahintaan, ja muuttaa vuokra-asuntoon, ei saa asumistukea, kun rahaa on kuitenkin liikaa. Työttömänä hänkin.

Eli valtion mielestä kannattaa mielummin maksaa ihmiselle myöhemmin toimeentulotukea (n. 600€/kk), kuin nyt asumistukea (200-300€/kk). Jos ihmisellä menee kaikki rahat vuokraan ja muihin kuluihin, ei hän tue talouttakaan mitenkään. Onhan se tietenkin selvää, että jos on varaa maksaa kaikki itse, silloin pitää niin tehdä! Mutta pitemmän päälle... Näinhän itsekin teen. Tyhmä ja pihi kun olen ollut, säästänyt palkat ja vanhemmilta perityt rahat, että saisin sen oman ihanan kodin, niin nyt ne kuluu kaikki elämiseen. Yhtään en kyllä valtion kassaa näin kasvata. 

Helpompaa oli kun olin ansiopäivärahalla, mutta pätkätyöläinen kun olen, ovat ne päivät nyt kulutettu. Kaikki tulot menevät vuokraan, loput maksetaan säästöistä. Pitääkö tässä kuitenkin anoa sitä asumistukea? Mutta eihän se minulle kuulu, kun minulla on vielä varaa maksaa elämäni. Ja kun kaikenlaiseen tyhjään, kuten kahviloihin, tuhlaan rahani ja luomujauhelihaakin raaskin ostaa kerran, pari kuussa! Ja kalaakin joskus. Hävytön! 

(Toim. huomautus: kirjoittaja nukkui viime yönä ihan liian vähän, on stressaantunut ja ollut ilman kahvia koko viikon. Kummatkin lisää itseriittoista sarkasmia.)

Mutta ainahan voi mennä metsään...