Sunnuntaipohtimisia

Olen saanut vähennettyä kahvin juontia aika hyvin. Viikolla tein vain kahdesti pienen kahvikupposen, ja ihan tarpeeseen. Perjantaina join vain yhden kupillisen, mutta eilen tein pitkästä aikaa kahvia keittimellä. Yhtä kupillista ei silloin viitsi tehdä, joten tein kaksi. Halusin myös valvoa pitempään, edellinen yö meni levottomasti väsymyksen vuoksi, joten saattaisin simahtaa jo iltayhdeksältä. Vimosen kupillisen nautin (kylmä kahvi kaunistaa!) kolmen neljän aikaan, joten olin yhdentoista aikaan illalla vielä aika pirteä. Katselin toisella silmällä Tom Cruisea ja toisella etsin taas jotain netistä.

  

Välillä tuntuu, että sitä tykkää yhä samoista asioista kuin nuorena, mutta toisaalta ei. Esim. Tom Cruise ja Mel Gibson. Ovathan ne yhä hyvän näköisiä, mutta nyt kun katsoo 80-90 -lukujen leffoja... aika hysteerisiä tyyppejä, miten noista on silloin tykännytkään 😂. Ehkä sitä silloin tuijotti vain näyttelijän ulkonäköä, muulla niin väliä. En ole koskaan tykännyt ns. pahoista pojista, tai mitenkään levottomista ihmisistä. Sai olla vaikka kuinka komea, mutta jos käyttäytyminen oli idioottimaista, viehätys laantui äkkiä. Levottomia ihmisiä riitti lapsuuden ympäristössä, ehkä se on sitten vain opittu suojautumisvaisto...

Takaisin kahviin. Käytin eilen kahvipaketin vimoset porot. Kaapissa on yksi paketti lempikahviani, ja nyt ajattelin kokeilla kuinka pitkälle jaksan olla avaamatta sitä. Yritän ainakin perjantaihin. Kaapissa on myös pikakahvia, mutta maku niissä ei ole herkullinen. Pikkuruisen kupillisen saa alas reilun maidon kera, mutta mukitolkulla ei. Eli jos on ihan pakko saada kofeiinia, voi sieltä ammentaa piristystä. Vatsa vain tykkää vieläkin vähemmän noista, tuntuvat tekevän reiän heti vatsan pinnalle päästyään...

Olen viime viikkoina huomannut, että kahvi kyllä piristää ja saa hyvälle tuulelle, mutta jonkun ajan kuluttua se pudottaa mielialan alas. Kahvi saa minut myös välillä ihan tyhmäksi, aivot eivät toimi ollenkaan, jurraavat vain vauhdilla paikoillaan. Kesällä huomasin pyöräileväni ihan liian kauas kahvikupposen jälkeen, nippanappa jaksoin polkea takaisin. Muutenkin tekeminen oli sellaista "pisteen ympärillä pyörimistä". Plus kaikki ne vatsavaivatkin. Eli tauko olisi hyväksi!

Pitäisi myös miettiä monia asioita aivot kirkkaana. Olen siirtänyt ja siirtänyt uuden koneen miettimistä, mutta nyt kun wintoosa itsekin ilmoitti uusien päivitysten loppumisesta, on pakko alkaa miettiä asiaa ihan tosissaan. Ei kiinnosta ostaa lisäturvaa lisähinnalla, onko se sitten riittävä ja vaatiiko se kaiken koneen tiedon luovuttamista heille. En ole vielä siihenkään paneutunut enempää... En haluaisi uutta läppäriäkään, tykkään vielä tästä nykyisestä. Mutta pakko olisi uusi hankkia, kun tähän ei saa wintoosa 11:sta.

Joten sain idean pöytäkoneeseen, siitä olen haaveillut jo vuosia. Näistä nykyisistä ei vain ole mitään tietoa. Ensihaulla tyrkytettiin vain pelaamiseen tarkoitettuja (minä en pelaa kuin pasianssia), niitä isoja, mutta pieniä laatikoita on näemmä myös. Eli kovaa miettimistä ja harkintaa tiedossa. Ja rahan menoa. Pari muutakin asiaa odottaa tarkempaa tutkimista. Argh, päähän sattuu jo nyt... 

Kuvat ovat vanhoja, poimin ne vain piristykseksi, ja saadakseni tikkua tyhjemmäksi. 

Ääretöntä onnellisuutta ja kiitollisuutta

Hiippo-sieni 💗

Näin voimakkaita tunteita tunsin eilen, tänäänkin, metsäretkelläni. Veri vetää nyt niin voimakkaasti tuonne metsikköön. Näin olen tuntenut varmaan viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten kun asuin lähempänä oikeata metsää. Nyt satumetsääni päästäkseni, pitää polkea kymmenisen kilometriä.

Olin jo ennen kahdeksaa intopinkeänä matkalla tuonne. Tykkään pidemmästä reitistä sinne, mutta nyt lyhempi matka säästää voimia oleelliseen, eli metsässä tarpomiseen. Ilma oli varsin kylmä, alle +10 astetta. 

Lähtiessä pohdin pitäisikö laittaa sukkikset tai kalsarit, mutta päädyin vetämään ohuet säärystimet lahkeiden alle. Puolessa välissä matkaa ne olivat jo rullalla nilkoissa 😁, eihän ne pysy ylhäällä paljaalla iholla. 

Pysähdyin teekupposelle taas kolmen suunnan risteykseeni. Saappaisiin pujottautumisen jälkeen valitsin nyt tutkittavakseni oikeanpuoleisen polun. Se olikin enemmän vanhan metsätien oloinen. Johti varsin synkänoloisen metsän läpi. Tai ei se synkkää ollut, ihan hoitamattoman näköistä vain, tiheää vanhaa metsää. Paljon ei valoa puitten läpi päässyt. Toki oli vielä varhainen, syksyinen, aamu ja aurinko suht matalalla. Marjoja ei näkynyt ollenkaan, joko poimittu tai sitten vaativat enemmän valoa. Tunnelma oli hieman jännä, pikkaisen pelotti 😆. Tämän takia en katso kauhufilmejä, ne pomppaavat mieleen aina pahimmassa paikassa... Metsän asukkeja en pelkää, häiriintyneitä ihmisiä enemmän... 

Sitten pääsin valoisampaan kohtaan ja näin polun tapaisen johtavan pusikkoon. Hetken mielijohteen johdattelemana pysäköin pyöräni ja lähdin seuraamaan polkua. Ihana usva auringonpaisteessa, niin kaunis! Onko tuo suo? Polku oli kapea ja laihojen jalkojen tekemä... kauriitko sen olivat tehneet! Niitä olen nähnyt kolmesti näillä metsäretkillä, kovin arkoja vain ovat 😔. 

Polku oli suomainen, joten en tohtinut mennä lähemmäs, en ole varma vanhojen saappaideni vedenpitävyydestä... Kuuklettelin ja osoittautui, että tuolla jossain oli pieni suomainen lampi. Lähemmäs pääsisi ehkä toista reittiä, pitääpä miettiä asiaa...

Kello olikin sitten jo yhdeksän ennen kuin pääsin kohtaan, jossa olin ollut ennenkin, olin vain tullut sinne nyt toista reittiä. Siellä olikin sitten paljon puolukoita! Olin jo pohtinut olinko jo niin väsynyt, että pitäisi eväitä syödä, mutta kaunis näky voittikin väsymyksen. Poimin puolessa tunnissa litran purnukkani täyteen. Perkasin marjat samalla, eipä tarvitse enää kotona väsyneenä sitä tehdä. 

Oi, että olinkin onnellinen istahtahtaessani sitten syömään eväitä. Sattui vielä aurinkokin paistamaan juuri sopivasti puiden lomasta. Oli niin onnellinen ja kiitollinen olo! Tässä sitä saa istua keskellä hiljaista metsää, jostakin kuuluu vain hentoista linnun ääntä. Ilma oli vielä niin viileä, että teen juonnin jälkeinen hönkäys jäi ilmaan. Tuuli ehti kuitenkin sen aina viemään kauemmas kun yritin kuvaa ottaa...

Päätin poimia vielä pienen rasiallisen mustikoita, jos piirakan tekisin. Taisi olla vimosia hetkiä siihen, suurin osa mustikoista oli kirjaimellisesti räjähtäneet halki. Kuukle esitti syyksi liiallista kosteutta, eli mustikka on juonut itsensä puhki 😝. Turvottaahan se liika juominen, juu. Sain kuitenkin reilun desin poimittua.

Tuntui taas ettei mitenkään haluaisi lähteä pois. Haikein mielin lähdin kiertämään kohti risteystäni. Saappaita jalasta repiessäni, tunsin että ehkä on oikea hetki lähteä, en tohdi kohta puskapissille mennä. Jalat olivat jo niin väsyneet, ettei se välttämättä onnistuisi (maan voimakas vetovoima kupsahtamiseen) tai sitten juuri silloin saapuu joku koiruus ja alkaa merkkaushaukkumaan muitakin katsomaan valkoista valaanperää...

Koska olin jo puolilta päivin takaisin, levähdin tunteroisen ja aloitin puuhat marjojen kanssa. Levitin ne taas pyyhkeen päälle kuivumaan, metsä kun oli ollut aika märkä. Olipa tuonne eksynyt muutama mustikkakin joukkoon. Lisää täytettä mustikkapiirakkaani, kiitos! Annoin niiden kuivua kun purin loput tavarat repustani. Pistin samalla pizzataikinan kohoamaan. 

Mustikkapiirakan tein valmiin pohjan avulla. Olin miettinyt asiaa jo edellisenä päivänä, ja ostanut valmiin murotaikinan. Kaulitsin sen vuoan pohjalle ja marjojen päälle vielä ihan ohut kerros kaulittua taikinaa. Sisälle vain mustikat. Vasta kun kurkkasin uuniin myöhemmin, muistin, että ne olisi kannattanut pyöritellä perunajauhoissa tai muussa, mustikkamehua tursusi rei'istä joissa ei ollut taikinaa. Annoin piirakan jäähtyä rauhassa ja maistoin sitä vasta huoneenlämpöisenä. Hyvää oli! Paistoin myös yksinkertaisen "artisaanipizzan", sekin oli ihan hyvää, vaikka aika yksinkertaiselta näyttää. Lautanen ei ole rikki, vaan laitoin kuvat yhteen ja maalasin pohjan mustalla 😎.

Voisinkin tästä seuraavaksi mennä syömään loput pizzastani, nuo isoimmat palat. Ja jälkiruoaksi kaffetta ja mustikkapiirakkaa. Oi, tätä pienen ihmisen onnea 💓