Ärrinpurrin, pitkä valitusvirsi ilman kuvia... ei kannata lukea 🥴

Koska sosiaalinen elämä on aika vähistä nykyään, pitää yrittää edes kerran viikossa käydä ihmisten ilmoilla. Siis enemmän kuin lähimarketissa. Huomasin viime viikolla, että tiet tukkiva talorakennelma oli vihdoin valmis ja uusi alikulkukin tehty. Joten pääsisin helpommin ja nopeammin toiseen lempikirjastooni, jossa en ole käynyt pitkään aikaan. Hihkuttelin sitä jo illalla, olo oli kuin jouluaattona, vihdoin jotain kivaa odotettavaa!

Nukuin huonosti (pätkäunet ovat palanneet), mutta olin jo kahdeksalta virittämässä Talvikkiani matkaan. Keli oli paikoin hieman jäinen, mutta mikäs siinä oli ajellessa kun on nastarenkaat alla. Menomatka oli myötätuulta, joten palellutkaan ei. Ilosta hihkuen menin kirjastoon. Mitä hetkuttia, täälläkin on remontoitu. Illalla haaveilin niin pääseväni taidenurkkaani tunnelmoimaan. Se on vain nurkka ikkunan vieressä, johon talviaurinkokin paistaa välillä. Sopiva tuoli ja vieressä hylly täynnä kaikkea kaunista kirjaa katseltavaksi. Eipä ollut tuolia enää siinä. Ei ollut taidekirjojakaan. 

Kovasti karsittu taidehylly löytyi kauempaa, mutta tuolit paljon kauempaa. Taidekirjat ovat usein isoja ja painavia, joten montaa ei kerralla jaksa kantaa. Ja kun edellistä lähtee viemään hyllyyn, ehtii aina joku muu vallata tuolin jossa istui. Ennen uskalsi jättää pipon tai hanskat varamaan paikkaa, mutta nyt ne vie joku kuitenkin. Onpa joskus joku innokas ehtinyt viedä lainaustiskillekin... Luin sitten vain yhden lehden, enempää en siellä viihtynyt.

Tarkoitus oli käydä uudessa kahvilassa, se kun oli aika lähellä. Enpä sielläkään viihtynyt kuin kierroksen verran. Tavisjuhlamokkakupillinen 3,5 €, no huh huh! Syötävien hintoja en vilkaissutkaan. Heippa! Suuntasin sitten apteekkiin. Käyn tavallisesti omassa lähiapteekissa, mutta nykyään siellä on usein miesfarmaseutti, jota ei tunnu asiakaspalvelu kiinnostavan ollenkaan. Muutenhan se olisi ihan ja  sama, mutta apteekkiasiat on sellaisia joissa haluaisi asiantuntevaa opastusta... 

Tässä apteekissa vierailin usein kun hoidin äitini ja isäni asioita. Myös omia kun asuin sitä lähempänä. Sieltä saa aina apua, pari farmaseuttia tuli ihan tutuiksi 😊. Mutta nyt oli kaikki eläkeläiset liikkeellä ja kaikki farmaseutit sitten tiskillä. Tiukasti eteenpäin tuijottaen pujahtivat vain ohi. Harmi, mutta ihan ymmärrettävää. Jonkun aikaa pyörin ympyrää, mutta luovutin.. Asialla ei ole niin kiire.

Suu napsasi yhä, kun olin luvannut sille nannaa, joten päätin, että minähän menen kahville, ja sillä sipuli! Katsoin, että kello on juuri sopivasti, eli ei ole vielä lounasaika. Suuntasin kaupungin toiselle puolelle lempikahvilaani. Kävin matkan varrella sähköliikkeessä katsomassa, jos saisin lampun vanhaan valaisimeeni. Huh huh, se olisi maksanut melkein kympin, antaa olla. Ei ole mitään varmuutta, että valaisin edes toimisi enää.

Kohti kahvilaa siis. Se on nykyään koko ajan täynnä, usein olen joutunut kääntymään pois. Nyt siellä oli muutama tyhjä pöytä. Lounasaika oli kuitenkin lähellä, joten en istunut patojen lähelle. Katsoin, että yksi kahden pariskunnan ryhmä oli kahvitellut, joten varmaan kohta lähtisivät pois, ja istuin viereiseen pöytään. Muut pöydät olivat varattuja. 

No, tietäähän se minun Murphyn tuurini... Nämä ei ollutkaan pariskuntia, vaan työkavereita. Kun viimeinen sai pullansa nieltyä, aloitettiin kokous! Ja tietenkin puheenjohtajalla oli se kantavin ääni. Siinä tuli kuultua budjetit, ensi vuoden suunnitelmat yms... Siinä haihtui aika äkkiä ilo siitä kun kahvila on niin halpa, että kympillä saa suolaisen, että makean herkun kahvin kera, niin hyviäkin ovat. Että teki mieli karjua, että turpa tukkoon! Alkoi olla kärsivällisyys lopussa...

Olisin niin mielellään vielä istunut ja fiilistellyt, mutta päätin taas vaihtaa liikettä. Jos vain ruokakauppaan ja omaan nojatuoliin nyhjöttämään. Matka sinne meni kuitenkin liikkeen ohi, jossa on paljon kaikkea kivaa askarteluun liittyvää. Tykkään käydä siellä ihastelemassa ja näpertelemässä kaikkea. Vähän kuin lapsuuden Tiimarit 😍. Tyynnyin siellä sen verran, että sain tehtyä ruokaostokset niin kuin olin suunnitellutkin. Verenpaine oli kuitenkin sen verran koholla, ettei paluumatkalla palellut, vaikka tuuli olikin vastainen...

Varsin maittavan mikroaterian (ei tehnyt mieli kokkailla) jälkeen muistin, että minulla oli tikulla ihana leffa. Kuulokkeet päässä uppouduin ihan täysin tuohon ihanaan maailmaan. Niissä kuin hyvyys ja lähimmäisenrakkaus on tärkeintä 💕. Mieli tyytyi, mutta jälkeen jäi haikeus ja yksinäisyyden tunne 😔.