Käristyskupoli. Siltä tuntuu. On ollut niin ihana kesä, kun ei ole ollut näitä helteitä. Onhan nyt toki ollut ehkä liian viileää eläinpienokaisia ajatellen 😔. Kestäisin tätä kuumuutta ihan mainiosti, jos sisällä ei olisi niin kuuma, mutta kun nyt jo seitsemän aikaan parvekkeella on +30 astetta ja sisällä +25. Ja tätä pitäisi jaksaa vielä muutama päivä. Sydän hakkaa kauhusta jo ajatuksenakin. Nauttikaa nyt täysin voimin te jotka helteistä oikeasti pidätte, minä nautin sitten talvella kovista pakkasista 😏.

Onneksi siivosin kovasti viikolla, voi rauhassa pitää ikkunat kiinni. Ei haise pöly. Vessa on viilein paikka ja sekin on aika siivolla. Alakertalaisen en ole kuullut imuroivan tänä vuonna kuin kerran. Pitää nyt ikkunoita auki, kun ei usko ettei auringon paistaessa sisään kannata ikkunoita auki pitää. Haju on aika kamala, varsinkin nyt kun ei tuule ja haju vain nousee ylös...

Tapasin maanantaina ihmisen jota olen yrittänyt vältellä. On muuttanut alueelle, jonka läpi mielellään menen. Enpä mene enää. Sain kiertoilmaisuin, tai ei oikeastaan sitäkään, kuulla taaas olevani... epäkelpo. Ihminen ei ole mitään, jos sillä ei ole aviopuolisoa. Nainen ei ole mitään, jos sillä ei ole lasta. Ihminen ei ole mitään, jos hän ei ole (vaki)töissä, tai eläkkeellä jos on eläkeikäinen. Olen siis varsin huono ihminen.

Hyvä puoli oli, että purin pahaa mieltä seuraavina päivinä siivoukseen. Sain jopa vietyä kirppikselle ja kierrätykseen jotain. Kaksi digiboxia ja yksi reititin lähti purettavaksi. Laitoin vanhan matka-tv:ni kaappiin. Olin viedä varastoon, mutta pelkään rikkovani sen siellä kun siirtelen tavaroita. 

Eilen tein pitkän hitaan pyörälenkin, 38 km. Kävin aamulla torilla kesän ensimmäisellä (ja ehkä ainoalla) tötteröllä ja puolessa välissä matkaa yhdessä kaupassa syömässä lounaan. Luulin ruokapaikan olevan täynnä, mutta sainkin syödä ihan yksin! Vasta kun olin lopettanut syömisen, tuli ja kävi pari vanhempaa miestä kahvilla. 

Illalla katsoin ilmaiskanavalta Queenista kertovan leffan. Viime yönä unessa minulla oli ihana homoystävä, jolla oli iso talo ja paljon ystäviä. Istuin joukkoon kuin hansikas käteen, oli ihanaa. Kunnes paikalle tuli vanha ystäväni, joka ei pitänyt ajatuksesta, että minä olen siellä. Heräsin juuri kun huomasin hänen alkaneen levittää minusta ikäviä juttuja. Ei huvittanut nukahtaa enää. 

Päätän narinaraporttini käristyskupolista tähän ja siirryn nauttimaan jääkylmästä vedestä, jäädyttäköön se liian vellovat tunteeni. Katsoin eilen myös hetken Star Trekin jaksoa vanhempansa menettäneestä pojasta, joka kuvitteli olevansa robotti, ettei tarvitse tuntea mitään. Olisiko kivempi elää, jos ei tuntisi niin paljon?