Pidempi, jännempi retki

En tiedä miksi, mutta aamulla tuntui taas, että pitää mennä päin metsää. Hakemaan sitä rauhaa, liian monta asiaa yhä pyrkii jostain tuolta sisuksista ahdistamaan. Joten taas teetä ja leivänkannikoita reppuun ja hyppy pyörän päälle. Suunnittelin jo alkukesästä, että kävisin tutkimassa loputkin metsäpolut tuolta satumetsiköstäni. Ne kuitenkin vaikuttivat hurjan pitkiltä kartalla kun niitä helteiden aikaan tutkailin. Nyt kuitenkin mittasuhteet ovat realisoituneet päässä ja päätin kuitenkin tutkia ne kaikki.

Vähän aamulla jännitti kun lähdin seuraamaan polkua, tai vanha metsätie se enemmän on. Mutta sillä lailla kivasti jännitti... Aika äkkiä tajusin, ettei matka ole tosiaan kovin pitkä, ehkä kymmenisen kilometriä... Päädyin sitten taluttamaan sen suuremma osan matkasta. Välillä oli tylsempää, että siirryin pyörän päälle. Tällaisia oli aukeamat, josta oli kaadettu puita enemmän, tai kaikki. 

Välillä tie muuttui ihan kuntopoluksi ja ohi suhahti speedopandextyyppejä. Yksikin nuori heppu meni kaksi kertaa ohi... Katsoin, että varmaan kasvanut pyöränsä päällä, kun niin hoikka oli. Lantion ympärys oli varmaan sama kuin minulla polvien ympärys... Tunsin itseni vanhaksi kukkahattutädiksi, joka kulkee hitaasti kuin etana 👵.

Yhdessä kohtaa kuulin ihmeellistä kohinaa tai suhinaa. Ensin luulin, että kuusien takana on paljon haapoja ja koivuja. Sitten säikähdin, että jos sieltä on tulossa taas kaatosade, ympärillä oli vain korkeita, hoikkia puita! Sitten pohdin olisiko koski? Hmm... tutkin karttaa, mutta se näytti vain jonkun purosen, enkä mitenkään saanut tarkempaa kuvaa aidoista kartoista, siis, että taivaalta kuvattu. Sankkaa metsää vain näkyi. Valitettavasti jalassa oli vain sateen kestävät lenkkarit ja välissä oli märkää mätästä. Grhh, että harmitti. Päätin tulla toiste saappaat jalassa ja jatkoin matkaa...

Kuljeskelin varmaan vain kilometrin, kaksi kun huomasin, että kohta olen perillä mihin aioin matkani lopettaa. Vasta 13 kilometriä takana! Miten tämä näin lyhyt on! Nälkä vähän tuntui, mutten halunnutkaan laavulle, jolla aioin evääni nauttia. Pyh, pyörä ympäri ja lähden takaisin, en halua vielä pois metsästä!

Pääsin taas kohtaan, jossa kohinaa kuului. Ei, tuo on jotain muuta kuin haavan lehtien havinaa, eihän nyt edes tuule kuin vähän! Pakko sen on olla koski! Pakko sinne on myös johtaa joku polku, täällä kun ei ole luonnonkoskia paljonkaan. Haukan katseella haravoin polun sivua kävellen ja... hah! Siinä se on! Vanha polku syvyyden puolesta ainakin. Kahlitsin pyörän varalta puuhun, en mitenkään jaksaisi kävellä takaisin, jos joku nyt sen varastaisi.

Intopinkeänä seurasin kapeaa polkua metsän syvyyksiin. Jännää! Ääni vain koveni... on se koski! Ja siinä se sitten oli, keskellä tiheää metsikköä! Ihan oikea kovasti mutkitteleva luonnon muodostama leveähkö puro. Ei ollut kuin ehkä pari metriä leveä, mutta virta oli voimakas, ihmekään kun kuului kymmenien metrien päähän. Pala kurkussa laskeuduin liukasta polkua rantaan. Rantaa seurasi kovasti käytetty polku, eipä olekaan mikään tuntematon paikka.

Heti tuli mieleen, että mikä onkaan parempi paikka syödä eväitä kuin kohisevan kosken rannalla! Kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa! Seurasin polkua jonkun matkaa pienelle aukiolle. Siellä olivat muutkin retkeilleet. Paikka oli selvästi epävirallinen. Nuotionalkuja oli pari ja ympärillään oli paljon kaikkea romua. Keskellä metsää??  Aukiolle johti kolme polkua. Jotenkin olo alkoi olla levoton, mikähän piilopaikka tämä on? Vanhemmat pelottelivat paljon lapsena ollessani pirtupusikoista, joten siitä johtuu varmaan pelko näihin metsän keskellä oleviin nuotio/kaatopaikkoihin. 

Nälkä kuitenkin oli, joten söin evääni. Vähän tuli rauhallisempi olo, ja kun aurinkokin alkoi paistamaan, olin levollisempi. Pakkasin reppuni kuitenkin aika äkkiä ja lähdin takaisin päin. Katsoin tarkkaan paikkaa, josta polku lähtisi takaisin pyörän luo, ja jatkoin rannan polkua toiseen suuntaan. Oi, sieltä löytyikin paljon viihtyisämpi paikka. Siellä söisin evääni seuraavan kerran. Oli ihana iso puu kaatunut ja sen päällä kivasti sammaltakin, siihen paistoi myös aurinko. Olo oli paljon levollisempi. 

Päätin lähteä jo takaisinpäin, huomenna pitää tehdä paljon juttuja, joten turha väsyttää itseään ihan piippuun. Matkaa tuli kuitenkin melkein 28 km. Pitää malttaa mennä tuonne seuraavaksi kun aurinko paistaa kunnolla, on varmasti ihan huikaisevan kaunista!

Pieni retki

Aika pitkään sain pidettyä itseni poissa tietotekniikan koukeroista. Eilen oli niin huono olo, että olin ihan tyytyväinen ettei huvittanut mikään. Perjantaina lankesin ja söin puoli levyä suklaataa. Oli vain sellainen olo, että nyt täytyy saada jotain hyvää, ja vähän enemmän kuin tavallisesti. 

Näemmä kerran kuussa lankean tuohon Xtra tummasuklaa- levyyn. On halpa ja sopiva määrä viikonlopulle. Ranskalainenkin. Usein rouskutelen koko levyn kerralla, mutta nyt maltoin puolittaa ennen paketin avausta ja söin vain puolet. Ja lauantaina loput, tietenkin. Ainut suklaa jonka koko määrän syöminen ei tuota mitään ongelmaa. Jotenkin vain sopiva suhde suklaataa ja sokeria 😋. On halpaakin, tai ei enää niin halpaa kuin ennen. Ennen ei maksanut kuin  jotain euron, nyt 1,49. Suklaa maksaa nyt huomattavasti enemmän. 

Huono puoli on sitten, että saan tuosta sokeri- ja rasvamäärästä vatsani ihan sekaisin. Oli kuitenkin sen arvoista. Na-am! Toki join perjantaina kupin vahvaa kahvia ja eilen kaksi. Joten... yök mikä olo. Eilen loikoilin sohvalla ja nojatuolissa ihan hyvällä omalla tunnolla. 

Tänä aamuna tuntui jo, että ulos pitää päästä. Tarpeeksi on vellottu huonossa olossa ja itsesäälissä. Reppuun teetä, sympatiaa ja eväsleipä, ja ei kun menoksi. Olo oli vielä hutera, joten päätin käväistä pitkästä aikaa vain lähimetsässä ja vähän veden äärelläkin. Löysin kapean polun joka johti rantaan. Kovin mutainen oli, kastelin ja sotkin lenkkarini, yäk. Polku oli tuttu, mutta nyt se johti pusikkoon syvemmälle. Tietenkin piti lähteä seuraamaan sitä! Rakastan mystisiä polkuja! Äidin kanssa lapsena ollessani seikkailtiin vaikka missä pöheiköissä, isälle ei taidettu kertoa koskaan 😄. 

Polku johti eri kohti rantaa, joka oli kuin pieni yksityinen hiekkapoukama. Näin jo itseni uimassa siellä ensi kesänä. Toki en tohtisi siellä yksin uida kuitenkaan. Enkä varsinkaan, kun eväiden syömisen jälkeen aloin tutkimaan paikkaa paremmin. Pusikosta löytyi muovituoleja ja jälkiä, että siellä vietti aikaa joko nuoriso tai muu porukka, joihin en haluaisi yksin uikkareissa törmätä. Eli, antaapa unelmien olla. 

Ehkä voin vierailla tuolla näin todella aikaisin aamulla tai sitten kun vesi jäätyy, jäiden kautta. Jos vesi jäätyy... vähän huolestuttaa. Näin tuolla sudenkorentoja ja heinäsirkkakin siritti heinikossa. Enpä tiedä elävätkö pitempään kun on lämmin, vai kuolevatko muutenkin pian. Tiesitkö, että osa hyönteisistä talvehtii aikuisena? Tavallisestihan ne kuolevat viimeistään syksyllä.

Tuli niin taas rauhallinen olo kun sai vain istuskella kivellä ja kuunnella laineiden liplatusta! Näin taas itseni asumassa jossain kaupungin laidalla, lähempänä luontoa. Voi haikeus...