Pidempi, jännempi retki

En tiedä miksi, mutta aamulla tuntui taas, että pitää mennä päin metsää. Hakemaan sitä rauhaa, liian monta asiaa yhä pyrkii jostain tuolta sisuksista ahdistamaan. Joten taas teetä ja leivänkannikoita reppuun ja hyppy pyörän päälle. Suunnittelin jo alkukesästä, että kävisin tutkimassa loputkin metsäpolut tuolta satumetsiköstäni. Ne kuitenkin vaikuttivat hurjan pitkiltä kartalla kun niitä helteiden aikaan tutkailin. Nyt kuitenkin mittasuhteet ovat realisoituneet päässä ja päätin kuitenkin tutkia ne kaikki.

Vähän aamulla jännitti kun lähdin seuraamaan polkua, tai vanha metsätie se enemmän on. Mutta sillä lailla kivasti jännitti... Aika äkkiä tajusin, ettei matka ole tosiaan kovin pitkä, ehkä kymmenisen kilometriä... Päädyin sitten taluttamaan sen suuremma osan matkasta. Välillä oli tylsempää, että siirryin pyörän päälle. Tällaisia oli aukeamat, josta oli kaadettu puita enemmän, tai kaikki. 

Välillä tie muuttui ihan kuntopoluksi ja ohi suhahti speedopandextyyppejä. Yksikin nuori heppu meni kaksi kertaa ohi... Katsoin, että varmaan kasvanut pyöränsä päällä, kun niin hoikka oli. Lantion ympärys oli varmaan sama kuin minulla polvien ympärys... Tunsin itseni vanhaksi kukkahattutädiksi, joka kulkee hitaasti kuin etana 👵.

Yhdessä kohtaa kuulin ihmeellistä kohinaa tai suhinaa. Ensin luulin, että kuusien takana on paljon haapoja ja koivuja. Sitten säikähdin, että jos sieltä on tulossa taas kaatosade, ympärillä oli vain korkeita, hoikkia puita! Sitten pohdin olisiko koski? Hmm... tutkin karttaa, mutta se näytti vain jonkun purosen, enkä mitenkään saanut tarkempaa kuvaa aidoista kartoista, siis, että taivaalta kuvattu. Sankkaa metsää vain näkyi. Valitettavasti jalassa oli vain sateen kestävät lenkkarit ja välissä oli märkää mätästä. Grhh, että harmitti. Päätin tulla toiste saappaat jalassa ja jatkoin matkaa...

Kuljeskelin varmaan vain kilometrin, kaksi kun huomasin, että kohta olen perillä mihin aioin matkani lopettaa. Vasta 13 kilometriä takana! Miten tämä näin lyhyt on! Nälkä vähän tuntui, mutten halunnutkaan laavulle, jolla aioin evääni nauttia. Pyh, pyörä ympäri ja lähden takaisin, en halua vielä pois metsästä!

Pääsin taas kohtaan, jossa kohinaa kuului. Ei, tuo on jotain muuta kuin haavan lehtien havinaa, eihän nyt edes tuule kuin vähän! Pakko sen on olla koski! Pakko sinne on myös johtaa joku polku, täällä kun ei ole luonnonkoskia paljonkaan. Haukan katseella haravoin polun sivua kävellen ja... hah! Siinä se on! Vanha polku syvyyden puolesta ainakin. Kahlitsin pyörän varalta puuhun, en mitenkään jaksaisi kävellä takaisin, jos joku nyt sen varastaisi.

Intopinkeänä seurasin kapeaa polkua metsän syvyyksiin. Jännää! Ääni vain koveni... on se koski! Ja siinä se sitten oli, keskellä tiheää metsikköä! Ihan oikea kovasti mutkitteleva luonnon muodostama leveähkö puro. Ei ollut kuin ehkä pari metriä leveä, mutta virta oli voimakas, ihmekään kun kuului kymmenien metrien päähän. Pala kurkussa laskeuduin liukasta polkua rantaan. Rantaa seurasi kovasti käytetty polku, eipä olekaan mikään tuntematon paikka.

Heti tuli mieleen, että mikä onkaan parempi paikka syödä eväitä kuin kohisevan kosken rannalla! Kuin vanhassa suomalaisessa elokuvassa! Seurasin polkua jonkun matkaa pienelle aukiolle. Siellä olivat muutkin retkeilleet. Paikka oli selvästi epävirallinen. Nuotionalkuja oli pari ja ympärillään oli paljon kaikkea romua. Keskellä metsää??  Aukiolle johti kolme polkua. Jotenkin olo alkoi olla levoton, mikähän piilopaikka tämä on? Vanhemmat pelottelivat paljon lapsena ollessani pirtupusikoista, joten siitä johtuu varmaan pelko näihin metsän keskellä oleviin nuotio/kaatopaikkoihin. 

Nälkä kuitenkin oli, joten söin evääni. Vähän tuli rauhallisempi olo, ja kun aurinkokin alkoi paistamaan, olin levollisempi. Pakkasin reppuni kuitenkin aika äkkiä ja lähdin takaisin päin. Katsoin tarkkaan paikkaa, josta polku lähtisi takaisin pyörän luo, ja jatkoin rannan polkua toiseen suuntaan. Oi, sieltä löytyikin paljon viihtyisämpi paikka. Siellä söisin evääni seuraavan kerran. Oli ihana iso puu kaatunut ja sen päällä kivasti sammaltakin, siihen paistoi myös aurinko. Olo oli paljon levollisempi. 

Päätin lähteä jo takaisinpäin, huomenna pitää tehdä paljon juttuja, joten turha väsyttää itseään ihan piippuun. Matkaa tuli kuitenkin melkein 28 km. Pitää malttaa mennä tuonne seuraavaksi kun aurinko paistaa kunnolla, on varmasti ihan huikaisevan kaunista!

Pieni retki

Aika pitkään sain pidettyä itseni poissa tietotekniikan koukeroista. Eilen oli niin huono olo, että olin ihan tyytyväinen ettei huvittanut mikään. Perjantaina lankesin ja söin puoli levyä suklaataa. Oli vain sellainen olo, että nyt täytyy saada jotain hyvää, ja vähän enemmän kuin tavallisesti. 

Näemmä kerran kuussa lankean tuohon Xtra tummasuklaa- levyyn. On halpa ja sopiva määrä viikonlopulle. Ranskalainenkin. Usein rouskutelen koko levyn kerralla, mutta nyt maltoin puolittaa ennen paketin avausta ja söin vain puolet. Ja lauantaina loput, tietenkin. Ainut suklaa jonka koko määrän syöminen ei tuota mitään ongelmaa. Jotenkin vain sopiva suhde suklaataa ja sokeria 😋. On halpaakin, tai ei enää niin halpaa kuin ennen. Ennen ei maksanut kuin  jotain euron, nyt 1,49. Suklaa maksaa nyt huomattavasti enemmän. 

Huono puoli on sitten, että saan tuosta sokeri- ja rasvamäärästä vatsani ihan sekaisin. Oli kuitenkin sen arvoista. Na-am! Toki join perjantaina kupin vahvaa kahvia ja eilen kaksi. Joten... yök mikä olo. Eilen loikoilin sohvalla ja nojatuolissa ihan hyvällä omalla tunnolla. 

Tänä aamuna tuntui jo, että ulos pitää päästä. Tarpeeksi on vellottu huonossa olossa ja itsesäälissä. Reppuun teetä, sympatiaa ja eväsleipä, ja ei kun menoksi. Olo oli vielä hutera, joten päätin käväistä pitkästä aikaa vain lähimetsässä ja vähän veden äärelläkin. Löysin kapean polun joka johti rantaan. Kovin mutainen oli, kastelin ja sotkin lenkkarini, yäk. Polku oli tuttu, mutta nyt se johti pusikkoon syvemmälle. Tietenkin piti lähteä seuraamaan sitä! Rakastan mystisiä polkuja! Äidin kanssa lapsena ollessani seikkailtiin vaikka missä pöheiköissä, isälle ei taidettu kertoa koskaan 😄. 

Polku johti eri kohti rantaa, joka oli kuin pieni yksityinen hiekkapoukama. Näin jo itseni uimassa siellä ensi kesänä. Toki en tohtisi siellä yksin uida kuitenkaan. Enkä varsinkaan, kun eväiden syömisen jälkeen aloin tutkimaan paikkaa paremmin. Pusikosta löytyi muovituoleja ja jälkiä, että siellä vietti aikaa joko nuoriso tai muu porukka, joihin en haluaisi yksin uikkareissa törmätä. Eli, antaapa unelmien olla. 

Ehkä voin vierailla tuolla näin todella aikaisin aamulla tai sitten kun vesi jäätyy, jäiden kautta. Jos vesi jäätyy... vähän huolestuttaa. Näin tuolla sudenkorentoja ja heinäsirkkakin siritti heinikossa. Enpä tiedä elävätkö pitempään kun on lämmin, vai kuolevatko muutenkin pian. Tiesitkö, että osa hyönteisistä talvehtii aikuisena? Tavallisestihan ne kuolevat viimeistään syksyllä.

Tuli niin taas rauhallinen olo kun sai vain istuskella kivellä ja kuunnella laineiden liplatusta! Näin taas itseni asumassa jossain kaupungin laidalla, lähempänä luontoa. Voi haikeus...

Tehdasasetusten palautus?

Eilen huomasin jääneeni tuijottamaan Wheeler Dealersiä. Eli ohjelmaa, jossa ostetaan halvalla kunnostusta kaipaava auto, joka yleensä on oman lajinsa klassikkoauto. Sen jälkeen auto kunnostetaan ja korjataan ammattitaitoisesti itse, jonka jälkeen ohjelman lopuksi auto pyritään myymään voitolla eteenpäin. Tässä siis ollaan... Usein kun mieli alkaa olla (liian) ahdistunut, jään tuijottamaan ohjelmia, joissa on alussa realistinen ongelma, suunnitellaan sen korjaus ja näytetään miten se tehdään. Jostain syystä nuo ohjelmat tekevät nannaa mielelleni. Edes jossain saadaan korjattua ongelma, ja parasta, neuvotaan kuinka se tehdään.

Kun isä oli saattohoidossa sairaalassa, tuijotin Wheeler Dealersin ensimmäisiä kausia. Tykkäsin älyttömästi ensimmäisestä korjaajasta, Edd Chinasta. En tiedä autoista mitään, mutta tekniikka yleensä on nyt kiinnostanut aina. Isän kuoltua jatkoin jaksojen katsomista jonkin aikaa, ja melkein tunsin isän, autofiksaajan, vierelläni katsomassa ja kommentoimassa. Äidin ollessa saattohoidossa tuijottelin talojen fiksausohjelmia, en muista sarjan nimeä enää. Ihan puhdasta ajatukset pois tosielämästä ohjelmia...

Eli taitaa olla paikallaan pieni irtiotto. Jos olisin kone, tilttaisin itseni, laittaisin tehdasasetuksille. Mutta ihmisellehän se tarkoittaisi palautumista vauvan tasolle. Äh ei. Joten yritän tehdä viikonlopun aikana vain kivoja juttuja. Tai en tee mitään, yritän vain nukkua (sain taas valvoa...), kuunnella hyvää musiikkia, pysyä poissa koneelta ja kännykältä. Musiikin kuuntelu ilman konetta tai kännykkää on kyllä vaikeaa nykyään...

Tekisi mieli vähän siideriä, onneksi olen niin väsynyt, etten jaksa lähteä eteistä kauemmas. Voisin illalla juoda rommikaakaon rommilla, kuunnella tätä kappaletta ja kuvitella viilettäväni jossain pilvien seassa  taivaalla... ja avaruuden välillä... satelliitithan tuota piipittävää ääntä pitävät  ⛮ ...

Torstaiväsymystä? (hienoja otsikkoja...)

Suunnittelin pitempää pyöräretkeä taas, jotenkin sitä kuntoa on pidettävä yllä. Pitäisi kyllä opetella taas kävelemäänkin. Tottunut pyörällä liikkumaan nopeasti, joten kävely voi tuntuu varmasti taas tylsältä. Odotan kovasti hämäriä aamuja ja iltoja, tykkään kävellä hämärässä, pimeässäkin.

   

Nukuin taas huonosti viime yönä. Tai kolmen jälkeen. Sellaista ärsyttävää pyörimistä, osaksi hereillä, enimmäkseen unimaailmassa. Illalla paleli myös niin, että en saanut unta. Kasasin sitten päälleni kaikki peitot mitä läheltä löytyi. Ihanan liiskautunut olo, nukahdin vihdoin. Aamulla ei huvittanut lähteä pitemmälle, nuutunut olo. Kaupassa pitäisi kuitenkin käydä ja kirjastoonkin palauttaa pari kirjaa.

  

Vastusti niin lähteä mihinkään kun taas palelikin. Taloa aletaan lämmittää taas vasta kun joku siitä huomauttaa, ilmastontirööreistäkin tuntuu tulevan kymmenasteista huurretta. Päätin sitten kiertää halpiskaupan kautta katsomassa taas sitä muistikirjaa. Olin aika täpinöissäni nyt kun sain päähäni, jotta ottaisin luonnoslehtiön, A4:sen! Mittailin sitä sitten kaupassa, mutta... jääköön mietintään. Onhan tässä aikaa... Siirryin lähikirjastoon. Sen lehtitila oli taas täynnä, kaksi pöytää ei todellakaan riitä! Tyhmän järjestelyn tehneet. Vähän kuullut ettei oma-aikoja tule ollenkaan, kun nuorisotilat samassa yhteydessä.

  

Tullessa sitten porisin naapurin kanssa. Taisi selvitä miksi herään aina suurrinpiirtein samaan aikaan yöllä. Joku tulee kotiin, tai lähtee siihen aikaan. On sitä mieltä, ettei kukaan muukaan tarvitse nukkua silloin. Eli lähes tahallista kolinaa. Hoh-hoijaa. Ehkä minun ei kuitenkaan tarvitsisi tyytyä tähän asuntoon... tuli mieleen.

   

Nyt taidan kaivaa esille villatakin, palelee taas. Voi olla tieten, että olen tulossa kipeäksi, väsyttääkin niin. Tai tuo lääkitys pielessä. Tai minuun on iskenyt suvun kirous. Avaisinko sen kahvipaketin? Eilen join vain pikakahvia pikkiriikkisen, piristi mutta makuhermoja ei kutkutellut... Vai malttaisinko huomiseen, ostin jo voipullan valmiiksi. Vai luovuttaisinko ja kiipeäisin tapojeni vastaisesti sohvalle kaikkien vällyjen alle. Elämä on valintoja täynnä. 

  

Kuvat vanhoja taas, huvin vuoksi, tikkua tyhjentäen. Ankkulia ei kiusattu, lähti vain hätyyttämään toisia pois...

Keskellä viikkoa

Olin suunnitellut käyväni tänään pyöräilemässä, tutkimassa yhtä toista metsäpolkua. Mutta nukuin todella huonosti, huonosti nukuin edellisyönäkin. Eilen kävin kaupassa ja vastatuuli oli niin voimakas, että en taida tänään enää moista jaksaa. Eipä tuolla aurinkokaan paista. Onneksi en illalla pakannut reppua valmiiksi, olisi harmittanut enemmänkin. Olen omin päin vähentänyt hormoneja, kun olo oli hieman liian vilkas. Pitää vielä annosta viilata, niinhän se lääkärikin sanoi, oikea annos pitää vain kokeilemalla löytää, ei ole oikopolkua. Saattaa siis olla osasyy huonosti nukkumiseen.

Taisin olla yöllä myös vähän nälkäinen, näin unta että olin valitsemassa hotdogeja. Voi nam. Olen pari päivää kyllä syönyt vähemmän, ei ole ollut niin nälkä. Jostain syystä keho on halunnut paastota. Vaikka syy voi olla siinä muropohjaisessa mustikkapiirakassa, rasva vie tehokkaasti nälän. Kyllä, söin sen viikonloppuna kokonaan. Possu 🐷 ! 

Syön aika vähän rasvoja ja eron huomaa kun syön ruokaa jossa on voita, ruokakermaa tai kananmunaa, ei tule nälkä pitkään aikaan! Vatsani ei pidä niistä. Ihmettelin usein miten äiti perheineen jaksoi tehdä ruumiillista työtä aamusta iltaan vaikkei lihaa ollut kovinkaan monesti. Kokomaidon, voin ja kananmunien avullahan nälkä pysyi pois, niitä onneksi oli. Paitsi kun kanat olivat aina välillä munimatta.

Taidan tänään keskiviikon kunniaksikin (pikkulauantai) nauttia pienen kupin kahvia ja vimosen murukeksin, jonka ajattelin syödä metsäretkelläni. Haikuttaa vielä vähän, mutta toisen kerran sitten... Onneksi noita kotitöitä riittää, virn. Pitää myös miettiä sitä tietsikka-asiaa. Katselin eilen myös muistikirjaa, jos ensi vuonna kokeilisin taas bujoilua. Tarpeeksi runsassivuista kirjaa ei vain tunnu löytyvän, haluaisin sen olevan viivaton. Onneksi on vielä... kolme kuukautta aikaa!

Vanhuksia kaapit täynnä

Ylellä oli juttua tästä wintoosan päivityksestä. Kone on kuulemma elämänsä ehtoopuolella jo viisi vuotiaana. Läppärini on siis yli-ikäinen reippaasti, muumio varmaan monenkin mielestä. Hesarissa luki, että Kiinassa 35-vuotias on jo ikäloppu. Mitähän se minun ikäinen sitten on? Hyvää kompostiainesta?

Joka ostaa sellaista, mitä hän ei tarvitse, 

sen on usein pakko myydä sellaista, mitä hän tarvitsee.

englantilainen sananlasku

Tänään on syyspäiväntasaus. On siis aihetta arkipäivän juhlaan! Hmm, miten asiaa juhlistaisin? Olin unohtanut, mutta eilen löysin, olin tehnyt osasta valmiista murotaikinasta muutaman pikkuleivän. Voisin paremman teen kanssa nauttia yhden, ehkä kahden 🍪. 

Sunnuntaipohtimisia

Olen saanut vähennettyä kahvin juontia aika hyvin. Viikolla tein vain kahdesti pienen kahvikupposen, ja ihan tarpeeseen. Perjantaina join vain yhden kupillisen, mutta eilen tein pitkästä aikaa kahvia keittimellä. Yhtä kupillista ei silloin viitsi tehdä, joten tein kaksi. Halusin myös valvoa pitempään, edellinen yö meni levottomasti väsymyksen vuoksi, joten saattaisin simahtaa jo iltayhdeksältä. Vimosen kupillisen nautin (kylmä kahvi kaunistaa!) kolmen neljän aikaan, joten olin yhdentoista aikaan illalla vielä aika pirteä. Katselin toisella silmällä Tom Cruisea ja toisella etsin taas jotain netistä.

  

Välillä tuntuu, että sitä tykkää yhä samoista asioista kuin nuorena, mutta toisaalta ei. Esim. Tom Cruise ja Mel Gibson. Ovathan ne yhä hyvän näköisiä, mutta nyt kun katsoo 80-90 -lukujen leffoja... aika hysteerisiä tyyppejä, miten noista on silloin tykännytkään 😂. Ehkä sitä silloin tuijotti vain näyttelijän ulkonäköä, muulla niin väliä. En ole koskaan tykännyt ns. pahoista pojista, tai mitenkään levottomista ihmisistä. Sai olla vaikka kuinka komea, mutta jos käyttäytyminen oli idioottimaista, viehätys laantui äkkiä. Levottomia ihmisiä riitti lapsuuden ympäristössä, ehkä se on sitten vain opittu suojautumisvaisto...

Takaisin kahviin. Käytin eilen kahvipaketin vimoset porot. Kaapissa on yksi paketti lempikahviani, ja nyt ajattelin kokeilla kuinka pitkälle jaksan olla avaamatta sitä. Yritän ainakin perjantaihin. Kaapissa on myös pikakahvia, mutta maku niissä ei ole herkullinen. Pikkuruisen kupillisen saa alas reilun maidon kera, mutta mukitolkulla ei. Eli jos on ihan pakko saada kofeiinia, voi sieltä ammentaa piristystä. Vatsa vain tykkää vieläkin vähemmän noista, tuntuvat tekevän reiän heti vatsan pinnalle päästyään...

Olen viime viikkoina huomannut, että kahvi kyllä piristää ja saa hyvälle tuulelle, mutta jonkun ajan kuluttua se pudottaa mielialan alas. Kahvi saa minut myös välillä ihan tyhmäksi, aivot eivät toimi ollenkaan, jurraavat vain vauhdilla paikoillaan. Kesällä huomasin pyöräileväni ihan liian kauas kahvikupposen jälkeen, nippanappa jaksoin polkea takaisin. Muutenkin tekeminen oli sellaista "pisteen ympärillä pyörimistä". Plus kaikki ne vatsavaivatkin. Eli tauko olisi hyväksi!

Pitäisi myös miettiä monia asioita aivot kirkkaana. Olen siirtänyt ja siirtänyt uuden koneen miettimistä, mutta nyt kun wintoosa itsekin ilmoitti uusien päivitysten loppumisesta, on pakko alkaa miettiä asiaa ihan tosissaan. Ei kiinnosta ostaa lisäturvaa lisähinnalla, onko se sitten riittävä ja vaatiiko se kaiken koneen tiedon luovuttamista heille. En ole vielä siihenkään paneutunut enempää... En haluaisi uutta läppäriäkään, tykkään vielä tästä nykyisestä. Mutta pakko olisi uusi hankkia, kun tähän ei saa wintoosa 11:sta.

Joten sain idean pöytäkoneeseen, siitä olen haaveillut jo vuosia. Näistä nykyisistä ei vain ole mitään tietoa. Ensihaulla tyrkytettiin vain pelaamiseen tarkoitettuja (minä en pelaa kuin pasianssia), niitä isoja, mutta pieniä laatikoita on näemmä myös. Eli kovaa miettimistä ja harkintaa tiedossa. Ja rahan menoa. Pari muutakin asiaa odottaa tarkempaa tutkimista. Argh, päähän sattuu jo nyt... 

Kuvat ovat vanhoja, poimin ne vain piristykseksi, ja saadakseni tikkua tyhjemmäksi. 

Ääretöntä onnellisuutta ja kiitollisuutta

Hiippo-sieni 💗

Näin voimakkaita tunteita tunsin eilen, tänäänkin, metsäretkelläni. Veri vetää nyt niin voimakkaasti tuonne metsikköön. Näin olen tuntenut varmaan viimeksi reilusti yli kymmenen vuotta sitten kun asuin lähempänä oikeata metsää. Nyt satumetsääni päästäkseni, pitää polkea kymmenisen kilometriä.

Olin jo ennen kahdeksaa intopinkeänä matkalla tuonne. Tykkään pidemmästä reitistä sinne, mutta nyt lyhempi matka säästää voimia oleelliseen, eli metsässä tarpomiseen. Ilma oli varsin kylmä, alle +10 astetta. 

Lähtiessä pohdin pitäisikö laittaa sukkikset tai kalsarit, mutta päädyin vetämään ohuet säärystimet lahkeiden alle. Puolessa välissä matkaa ne olivat jo rullalla nilkoissa 😁, eihän ne pysy ylhäällä paljaalla iholla. 

Pysähdyin teekupposelle taas kolmen suunnan risteykseeni. Saappaisiin pujottautumisen jälkeen valitsin nyt tutkittavakseni oikeanpuoleisen polun. Se olikin enemmän vanhan metsätien oloinen. Johti varsin synkänoloisen metsän läpi. Tai ei se synkkää ollut, ihan hoitamattoman näköistä vain, tiheää vanhaa metsää. Paljon ei valoa puitten läpi päässyt. Toki oli vielä varhainen, syksyinen, aamu ja aurinko suht matalalla. Marjoja ei näkynyt ollenkaan, joko poimittu tai sitten vaativat enemmän valoa. Tunnelma oli hieman jännä, pikkaisen pelotti 😆. Tämän takia en katso kauhufilmejä, ne pomppaavat mieleen aina pahimmassa paikassa... Metsän asukkeja en pelkää, häiriintyneitä ihmisiä enemmän... 

Sitten pääsin valoisampaan kohtaan ja näin polun tapaisen johtavan pusikkoon. Hetken mielijohteen johdattelemana pysäköin pyöräni ja lähdin seuraamaan polkua. Ihana usva auringonpaisteessa, niin kaunis! Onko tuo suo? Polku oli kapea ja laihojen jalkojen tekemä... kauriitko sen olivat tehneet! Niitä olen nähnyt kolmesti näillä metsäretkillä, kovin arkoja vain ovat 😔. 

Polku oli suomainen, joten en tohtinut mennä lähemmäs, en ole varma vanhojen saappaideni vedenpitävyydestä... Kuuklettelin ja osoittautui, että tuolla jossain oli pieni suomainen lampi. Lähemmäs pääsisi ehkä toista reittiä, pitääpä miettiä asiaa...

Kello olikin sitten jo yhdeksän ennen kuin pääsin kohtaan, jossa olin ollut ennenkin, olin vain tullut sinne nyt toista reittiä. Siellä olikin sitten paljon puolukoita! Olin jo pohtinut olinko jo niin väsynyt, että pitäisi eväitä syödä, mutta kaunis näky voittikin väsymyksen. Poimin puolessa tunnissa litran purnukkani täyteen. Perkasin marjat samalla, eipä tarvitse enää kotona väsyneenä sitä tehdä. 

Oi, että olinkin onnellinen istahtahtaessani sitten syömään eväitä. Sattui vielä aurinkokin paistamaan juuri sopivasti puiden lomasta. Oli niin onnellinen ja kiitollinen olo! Tässä sitä saa istua keskellä hiljaista metsää, jostakin kuuluu vain hentoista linnun ääntä. Ilma oli vielä niin viileä, että teen juonnin jälkeinen hönkäys jäi ilmaan. Tuuli ehti kuitenkin sen aina viemään kauemmas kun yritin kuvaa ottaa...

Päätin poimia vielä pienen rasiallisen mustikoita, jos piirakan tekisin. Taisi olla vimosia hetkiä siihen, suurin osa mustikoista oli kirjaimellisesti räjähtäneet halki. Kuukle esitti syyksi liiallista kosteutta, eli mustikka on juonut itsensä puhki 😝. Turvottaahan se liika juominen, juu. Sain kuitenkin reilun desin poimittua.

Tuntui taas ettei mitenkään haluaisi lähteä pois. Haikein mielin lähdin kiertämään kohti risteystäni. Saappaita jalasta repiessäni, tunsin että ehkä on oikea hetki lähteä, en tohdi kohta puskapissille mennä. Jalat olivat jo niin väsyneet, ettei se välttämättä onnistuisi (maan voimakas vetovoima kupsahtamiseen) tai sitten juuri silloin saapuu joku koiruus ja alkaa merkkaushaukkumaan muitakin katsomaan valkoista valaanperää...

Koska olin jo puolilta päivin takaisin, levähdin tunteroisen ja aloitin puuhat marjojen kanssa. Levitin ne taas pyyhkeen päälle kuivumaan, metsä kun oli ollut aika märkä. Olipa tuonne eksynyt muutama mustikkakin joukkoon. Lisää täytettä mustikkapiirakkaani, kiitos! Annoin niiden kuivua kun purin loput tavarat repustani. Pistin samalla pizzataikinan kohoamaan. 

Mustikkapiirakan tein valmiin pohjan avulla. Olin miettinyt asiaa jo edellisenä päivänä, ja ostanut valmiin murotaikinan. Kaulitsin sen vuoan pohjalle ja marjojen päälle vielä ihan ohut kerros kaulittua taikinaa. Sisälle vain mustikat. Vasta kun kurkkasin uuniin myöhemmin, muistin, että ne olisi kannattanut pyöritellä perunajauhoissa tai muussa, mustikkamehua tursusi rei'istä joissa ei ollut taikinaa. Annoin piirakan jäähtyä rauhassa ja maistoin sitä vasta huoneenlämpöisenä. Hyvää oli! Paistoin myös yksinkertaisen "artisaanipizzan", sekin oli ihan hyvää, vaikka aika yksinkertaiselta näyttää. Lautanen ei ole rikki, vaan laitoin kuvat yhteen ja maalasin pohjan mustalla 😎.

Voisinkin tästä seuraavaksi mennä syömään loput pizzastani, nuo isoimmat palat. Ja jälkiruoaksi kaffetta ja mustikkapiirakkaa. Oi, tätä pienen ihmisen onnea 💓

Sosiaalistumassa ja vauhdilla puskaan

Aamulla heräsin jo puoli kuudelta tuttuun painajaiseen. Heräsin siihen kun karjaisin unessa, että taasko tämä helvetti alkaa! Tiesin ettei se ollut todellisuutta, mutta kuten ennenkin, en oikein tiennyt sen olevan untakaan. Vastausta kysymykseeni en ehtinyt saamaan. Mietin yritänkö vielä saada unta, mutta vatsa oli asiasta jo järkyttynyt, ja alkoi heräilemään. Siinä metelissä saanut enää unta.

Olen koko viikon ollut aika laiska tekemään mitään järkevää. Ihan itseäkin on ärsyttänyt, ja ihmetyttänyt, tämä nahjailu. Olen tehnyt vain pakolliset hommat, muuten olen ärsyttävän paljon vain istuskellut, kutonut muka sukkaa välillä. Neljältä jo alkanut tuijottamaan telkkua nukkumaan menoon saakka. No, asiat ei edisty lusmuilemalla! Kerta.

Eilen huomasin yhden syyn. Kuuntelen usein viikonlopuisin Ylen Ykköstä, klassista radiota siis. On sopivan rauhallista. Nyt kun Radio Suomi teki uudistuksensa ja laittoi molemmat kanavat osaksi uusiksi, en ole jaksanut kuunnella Radio Suomea enää aamuisin. Tykkäsin oman alueen toimittajista ja ohjelmista. Olen sitten vaihtanut kanavaksi Ylen Ykkösen. Kehoni kai luulee, että on viikonloppu ja hengailee ihan tyytyväisenä notkuen huoneesta toiseen, nojatuolista sohvalle. Aargh. Pitänee kokeilla vielä Suomea ensi viikolla. Tällä viikolla on vain kisoja, ei ole minun juttu.

Tänä aamuna potkin itseni ulos. Lähikirjasto on vihdoin rempattu, nyt on hyvä hetki käydä testaamassa se. Ihan viihtyisä oli, mutta pitää vielä testata kun ovet ovat kiinni ja sisälle pääsee vain kortilla. Sen jälkeen suuntasinkin toiselle puolelle kaupunkia, sinne suureen Prismaan, jossa tiistaina jäi käymättä. Haahuilun varmaan tunnin, unohdin ajan kokonaan. Paljon tuli ostettua ruokaa, nyt pärjää pitkään käymättä kaupassa!

Olin puolessa matkassa takaisin, kun ihmettelin vieressä olevan veden kummallista pintaa ja kummallisempaa ääntä... Sitten katsoin eteeni. Parinkymmen metrin päässä asfaltissa oli valtavan kokoisia tummia läikkiä: vettä tulee kaatamalla! Mitä hän tekee, ajaa tietenkin suoraan lähimpään puskaan! Muistin, että lähellä on puisto, jossa on tiheitä puita. Puita joiden alla mahtuu juuri ja juuri seisomaan. Olo oli vähän kuin siinä B-vitamiinin(?) mainoksessa, pää pilvessä.

Onneksi se oli vain pikainen kuuro, vaikkakin tuntui todella pitkältä ajalta. Olkapäät ehtivät kastua ja laukutkin saivat osansa, mutta vähällä pääsin. Jos olisin vain jatkanut matkaa, olisin kastunut ihan läpimäräksi. Onneksi on vielä puita, ihan liikaa kaupungit niitä nykyään kaatavat. Sitten istuttavat joitain riukuja, joita ei kukaan muista kastella. Kuolevat paikalleen. Nyt pitäisi jaksaa jotain muonaa tehdä. Olisimpa ostanut jonkun mikroruoan... Sienet ovat vain täytekuvia, vauosia vanhoja, vähentelen niitä. En tunnista kuin kärpässienen 💀.

Tekoälystä langanpätkiin

Eilen illalla mietin ryhtyisinkö tekemään jämälangoistani peittoa, isoäidinneliöillä. Tänä aamuna naamakirja sitten ehdotti postausta samasta aiheesta. Joko ne pääsevät päähänkin tutkimaan ajatuksia 😨? No, tuskin... sattui vain artikkeli osumaan silmään kun asiaa olin miettinyt. Ja tästä aiheesta on puhuttu muuallakin. Tuli siitä mieleen Ylen sivulla oleva hyvä/hauska juttu tekoälystä, tässä linkki.

Mutta niistä neliöistä. Tuossa artikkelissakin kehoitettiin käyttämään jämälankoja, minkälaisia vain. Välittömästi mieleeni vain tupsahti lapaset menneisyydestä. Tein ne jämälangoista, tuli kauniit kikertävänkukertavat! Pesin ne, yhä oli kikertävänkukertavat, mutta osa langoista oli kutistunut ja lapaset olivat pahasti epämuodostuneet 😭. Tunnen huonosti lankoja, joten miten voin tietää mitä voi käyttää ja mitä ei, jämälangat kun ovat pieninä kerinä ilman vyötettä. Ovat äitini peruja, joten alkuperää tai niiden käyttötarkoitusta voi vain arvailla...

Tiistaiturinat

Jääkaapissa alkoi kaikua, joten täytyi lähteä ostoksille. Mieli teki taas metsään, kun aurinkokin paistoi ja kivasti tuuli. Eilinen koko päiväinen sade kuitenkin hillitsi intoa. Marjoja piti viimeksi kuivatella pyyhkeen päällä tovi ennen kuin tohti pakkaseen laittaa. Irtoavat paremmin, eikä tule niin sitä jäähilettä. Mustikat olivat hieman ylikypsiä tosiaan, tai ainakin osa, maistuivat vähän veteliltä. Pitää miettiä miten ne valmistaisi, olivat niin mauttomia. Ehkä kiisseliin.

Niin, tänä aamuna olin ihan tohkeissani lähdössä ensin kirjastoon ja sitten kirpparille, ja vasta sitten kaupungin isoimpaan Prismaan. Tahdoin lisää teen makuja. Kirjastossa luin pari lehteä. Ai, kun Talo&Koti-lehti aiheutti taas haikeutta... Ollappa ihana omakotitalo ja oma piha. Kaapeissa oli aamulla niin vähän apetta, että siinä vaiheessa jo nälkäkiukutti. Kävin yhden kaupan pikkuruisessa kahvinurkkauksessa, sain nälkäkiukun vaiennettua alle viidellä eurolla! Olisin halunnut syödä lämmintä ruokaa, mutta valikoima oli sama kuin ennenkin, eli ruokia joista saisin heti, ja myöhemmin vatsanpuruja.

Katselin siinä sitten samalla kaupan vaatetarjontaa, nythän on joitain sesonkipois -alennuksia. Lauantaina kaappejani kauhoessani, en löytänyt oikein mitään nättiä. Kaikki vaatteeni ovat kumman tummia makkarankuoria. Tai muuten hyvin pestyn näköisiä. Ei löytynyt kaupoista alle kympillä kuin raitapaitoja, mutta minulla niitä on jo ja... Ne näyttävät minun silmissäni yhä lapsuuden aikaisilta Anttilan pyjamilta. 

Kävin myös kirppiksellä kuljeskelemassa ja imemässä sitä tavaroiden paljouden aiheuttamaa ahdistusta. Tuolla on todella pienet tilat myytäville tuotteille ja taso on usein täynnä tavaraa, niitä ei mielellään ala kaivelemaan. Tippuu vielä jostain vaatteiden välistä joku Pentikin 100000€ maksava tuikkukuppi. Siinä sitten nikottelet, haukot henkeä ja mietit mahdutko piiloon vaatteiden joukkoon sulkemisaikaan saakka...

Nämä kukkaiskuvat ovat vain tässä piristyksenä...

Kirppikseltä tullessani taivas näytti todella ankealta, minne se aurinko meni? Päädyin sitten käymään vain kotimatkan varrella olevassa Prismassa. Kaupassa jostain syystä paleli todella paljon ja väsytti, ostin vain pakollisimmat. Onneksi oli myötätuuli, pääsin perille aika äkkiä. Sain juuri laitettua viimeisen ostoksen jääkaappiin ja vilkaisin ulos, asfaltti oli sateen täplittämään. Huh. Nyt onkin sitten loppupäivän väsyttänyt todella paljon ja palellut. Kurkussakin tuntuu olevan joku myllerrys menossa. Päätäkin särkee. Ei jaksa mitään, jos yrittäisin saada jotain sitten aikaan huomenna, mañana.

Kaunis, sinnikäs korvamato

 

Rannuntaisuportti

Eilen tapasin yllättäen ystävän, jonka piti tavata aikaisemmin viikolla. Mukana oli myös ihminen, jonka tunsin myös vuosien takaa. Tapaaminen oli ihan mukava, mutta jäi vähän sellainen yksinäinen olo. Kaikilla tuntuu olevan kaikkea kivaa tiedossa loppu vuodelle, ja muutenkin elämälle. Oma tuntuu kulkevan sitä samaa kapeaa tylsää tietä ei mihinkään. Vaikka kuinka yrittää, ei mitään saa aikaan, tai mikään ei johda minnekään.

Nukuin vähän huonosti, mutta olin jo illalla päättänyt, että menen tänään taas metsään, kun lupasi poutaakin, ensi viikolla taitaa sataa lähes joka päivä. Nyt olin metsässä jo ennen yhdeksää. Paikalle on yli 10 km, joten huono puoli on, että olen jo hiukan väsynyt perille päästyä. Olen ottanut siksi tavaksi, että ensiksi juonkin kupposen teetä. Siinä mieli rauhoittuu ja tulee onnekas olo kun saa olla juuri nyt ja siinä.

Metsä oli ihanan hiljainen. Oli myös aika viileää, vain vähän yli 10 astetta. Metsä oli märkä, joten ensiksi poimin puolukoita poimurilla. Mustikoita oli vain vielä niinkin paljon, että litran purkin täytyttyä puolukoilla, siirryin poimimaan mustikoita. Ne vain olivat jo niin kypsiä, että hajosivat helposti, joten piti poimia ne käsin. Siinä tuli ilmeisesti ähistyä niin, että naaman ympärillä alkoi pyörimään kaikenlaisia nälkäisiä öttiäisiä.

Söin sitten itsekin yhden eväsleivän, mutta sitten metsään alkoi valumaan kaksi, ja nelijalkaisia, kulkijoita. Päätin lopettaa kun kohta tulisi maastopyöräilijätkin varmaan. Polulle on nyt märemmällä ilmalla ilmestynyt leveiden renkaiden jälkiä. Puhdistelin marjat osaksi metsässä, olin ottanut mukaan pienen sihdin. Etsin sitten vähän tuulisemman kohdan ja söin viimeisen eväsleivän, mäkäräisen yrittäessä nauttia sormistani. Hiekkatielle päästyäni pyörähurjistelijoita oli sitten jo enemmän. Enpä enää mene metsään viikonloppuna...

Tulin vähän pitempää reittiä takaisin ja kilometrejä kertyi lähes 28. Ei vain huvittanut tulla lyhempää  reittiä takaisin... En jaksanut käydä kaupassa, vaikka olin niin suunnitellut. Onneksi oli jääkaapissa valmista pinaattikeittoa ja paistettua jauhelihaa. Samaan kippoon vain ja mikroon, saa luvan kelvata. Sen jälkeen olenkin tuijotellut telkkua. Pitäisi vielä jotain iltapalaa, mutta tekee mieli jo kaatua, todella väsyneenä, sänkyyn. 

Sängystä puheen ollen, vihdoin sain kaivettua esiin Ikean mainoksen laulajan. Outoa, olen luullut sen laulavan jonkun muun, tummaihoisemman. Video on erilainen... kai se on nykyaikainen. Minä vanhanaikainen. Hyvää yötä ja kauniita unia!

Terveiset metsästä, taas (öttiäisvaroitus)

Olin aamulla lähteä muille asioille, mutta kun kova tuuli kolisteli parvekelaseja, sain paremman idean: metsään! Olin nukkunut vähän pitempään (viimein sain nukuttua!), joten piti tehdä pikapakkaus, ennen vieläkin pikaisempaa lähtöä. 

Ennustajat ennustivat lämmintä päivää, joten pohdin kyllä jaksanko kovin kauaa metsässä olla. Piti jotenkin suojautua mahdollisilta verenimijöiltä, joten takki pitäisi olla tiivis. Mutta jätin sitten, tyhmä, kumpparit pois. Luulin, että luultavasti vain samoilen metsäteillä. Otin kuitenkin puolen litran pakastusrasian mukaan, varalta. Matkan varrella kävin ostamassa evästä ja samalla vohkin hedelmäpussin, varuilta.

Menin, kun kello oli jo lähemmäs kymmentä, taas lyhintä reittiä lempipaikalleni. Kyllä siinä tuli perille päästyä mieleen, että kummassa olisin mieluimmin, täällä vai kaupungissa? No, täällä! Päädyin sitten kuitenkin marjastamaan. Poimin ensin puolukoita rasian täyteen. Huomasin siinä samalla, että mustikoitakin on vielä aika paljon. Pitäisikö poimia niitäkin... Pakkanen on käynyt niitä vähän henkäisemässä, joten lehtiä oli tippunut varvuista. Mustikatkin olivat niin valmiita irtoamaan, että riitti kun laittoi rasian alle ja vähän avitti, ropina vain kävi. Niitä kyllä pitäisikäydä hakemassa lähipäivinä lisää.

Kippasin siis puolukat hedelmäpussiini, jotta voisin poimia mustikat rasiaan. Rasian pohjalta löytyi taas pulleroinen hämis. Otin pikaisesti kuvan siitä (vauhtikuva!) ja päästin sen takaisin kotimetsäänsä. Hauskasti rasia oli niin puhdas ja sähköinen, että roskat olivat tarttuneet sen laitoihin, siitä vain kopistellen pääsin niistäkin eroon. Vähän isompi hämis oikoi sitten jalkojaan puussa, löydätkö sen oikean puoleisesta kuvasta.

Oi, että oli ihanaa kun oli taas viileämpää kun tuuli reilusti. Olisin niin mielellään poiminut syvempääkin metsästä, mutta pelkät lenkkarit jalassa en tohtinut sinne mennä. Paljon oli upottavaa sammalta, joka tuntui kostealta. Ei mitään kuivaa kangasmetsää ole tuo alue. Paljon matkan varrellakin tuoksui suopursu, eli vähän soista myös. Kun sain molempia marjoja rasiallisen, nautin evääni. 

Metsässä oli iso kivi, ja pitihän se eukon punnertaa itsensä sen päälle istumaan. Nuorempana olisin vain käsillä ponkaissut itseni sille, mutta vanhana ei enää halua ottaa riskejä. Varsinkin kun olin yksin keskellä ei mitään. Kivi oli minua noin vyötärön korkeudelle ja kalteva taaksepäin. Siis, jos olisin päättänyt pongauttaa itseni sen päälle käsieni avulla, ja samalla kiepauttanut itseni istualleen sen päälle, olisin voinut huonossa tapauksessa päätyä kiven taakse päälleni, muiden kivien joukkoon. Eli luultavasti joku olisi sitten joskus löytänyt minun luurankoni koivet taivasta kohdin, pää sammaleeseen uponneena... Hu-iih. Eli sille nouseminen oli kummallista ja äänekästä äherrystä 😂. Siinä oli metsän väellä naureskelemista! Mutta olihan siinä ihana istuskella ja nauttia eväistä raikkaassa ilmassa. Ihan parasta!

Parin kolmen tunnin jälkeen alkoi tuntumaan vähän liian lämpimältä ja pään ympärillä alkoi olla enemmän ininää. Että harmitti kun nukuin niin myöhään etten ehtinyt miettiä asiaa enempää. Jos olisin ottanut kumpparit ja poimurin mukaan, olisin saanut paremman puolukkasaaliinkin. Ensi viikolla olisi ihanan viileää, mutta sadetta myös lupasi usealle päivälle. Nykyään teen jatkuvasti typeriä valintoja!  Paluumatkalla näin leveähköllä tiellä pienen mönkiäisen kiiruudella yrittävän ylittää sitä. Minä hellämielisenä kiiruhdin tietenkin auttamaan. Lehden avulla nostin toiselle puolelle tietä nurmikkoon. Poloinen tietenkin säikähti sitä ja kipsautti itsensä käärölle. 

Puolen kilometrin päässä oli taas yksi mönkijäinen ylittämässä tietä. Ihan älyttömän iso koppiainen! Ikinä moista nähnyt. Kuukle ehdotti sitä jurmuhaiskiaiseksi. On elukalla aikamoinen nimikin! Havu vierellä auttaa hahmottamaan öttiäisen koon... Kaunis oli, mutten moista haluaisi koivelleni kuopsuttamaan. Varsinkin kun on kuulemma raadon syöjä... kylmänväreet!

Nyt pitää vielä jaksaa puhdistaa marjat. Onneksi niitä ei ole kuin pari rasiallista. Laitoin ne heti jääkaappiin. Nyt mahdolliset jalalliset vieraat ovat ehtineet jähmeentyä ja ehdin ne paremmin siirtää taas partsin kukan hoivaan. Pitää vielä miettiä laitanko ne heti pakkaseen, vai jätänkö mustikoita jonkin verran tuoreena herkuteltavaksi...

Sitten istunkin loppuillan sohvalla ja nuuhkuttelen metsäntuoksuisia sormiani. Se tuoksu pysyy aika pitkään, ellei millään tuoksuisella pesuaineella pese. Suihkussa pitäisi vielä jaksaa käydä, onneksi pesin hiukset eilen, jos pikasuihkussa vain. Jalkoja väsyttää ja särkee taas, pyöräilykilometrejä tuli n. 25. Lisänä jalkaisin samoilut metsässä. Tänään tuli muuten täyteen 1200 kilometriä pyöräilyä! Jiihaa! Pitää muistaa merkitä sivupalkkiin. Sanoisin, että olen nyt väsynyt ja kipeä, mutta onnellinen 😌

Lorun loppu (Sata sanaa päivälle)

Tänään taidan päättää tämän Sata sanaa päivälle -urakan. Tuntuu, että olen saanut oppia sen minkä halusin. Säästellä välillä sanoissa, laittaa vain ne oleellisemmat. Mutta joskus tuntuu, että tekstistä tulee hiukan... jäykkää? Varmaan tekstiä pitäisi työstää enemmän, että tulisi sulavaa ja soljuvaa. Ehkä kannattaisi kirjoitella illasta, eikä aamusta. Malttaisi paneutua asiaan enemmän, tarkistaa teksti useammin. Vaikeaa kun on aamuihmisiä, kiire hommiin.

Eilen katselin taas kirjanmerkkejä. Löysin hauskat sivut. Varmaan lapsille tai vajaisemmat taidot omaaville. Papunet.net. Suosittelen Papumarkettia, varsinkin jos on tottunut vinguttamaan korttia. Itse en edes muista milloin viimeksi olisin maksanut käteisellä, piti hieman miettiä... Olen niin älyttömän taitava muutenkin laskemaan...

Tyhjän saa pyytämättäkin (Sata sanaa päivälle)

Huonosti nukutut yöt tuottavat kiukkuisia päiviä. Viime yökään ei ollut kovin hyvä. Yritin kaikenlaista eilen, yritykseksi paljolti jäivät. Olen katsellut Ylen ompelukisaa, ja eilen päätin jatkaa laukku-ommellustani. Kaivoin Youtube-ohjeen esiin ja katselin, ja pohdin. Otin laukuntekeleen esiin, katseli ja pohdin. Muotoleikkasin viimeisen osan, neuloin osia yhteen. Pyörittelin ja tutkin. Aivot tuntuivat kääntyvän nurin. Eivät suostuneet avaruudelliseen ajatteluun ollenkaan, liian väsyneet. Annoin olla ja pakkasin tekeleen takaisin kaappiin. 

Päätin kaivella kirjanmerkkejä, löytyi runorobotti. Kokeilin muutaman, taiteellista, utopista, sanoisin...

Kurki heräilee

Siro, hulluna syksystä,

tanssii hurjasti.

Kaarna kuoriutuu,

vaahteranlehti kulkee kohti,

haperoinen kuin tikka.

Missä puro on,

etsin joka paikasta,

utuinen auttakoon.

Muista syödä tarpeeksi (Sata sanaa päivälle)

Nukuin yön odotetusti aika levottomasti. Normaalisti syön paremmin pitkillä pyörälenkeillä, eilinen oli nyt pelkkää vehnätystä ja kahvia. Plus se banaani. Poimin matkalta valmista ruokaa, mutta oli vain yksi kaalikääryle jäljellä ja vähän muusia, ei riittänyt näemmä. Pohkeita särki yöllä ja nyt reisiä. Nälkäkin taas vaivaa, pitänee syödä kakkosaamiainen...

Levähdin matkan varrella kirjastossa, poimin pinon kirjoja. Jos lepäilen välillä niiden seurassa ja yritän muuten tehdä mahdollisimman pitkiä ja venyttäviä liikkeitä. Mieli kyllä tekevi ulos kun aurinkokin paistaa.

Lainasin Risto Rasan kirjan:

Illalla on jo vilpoista.

Västäräkki on kyhännyt hyttysistä

muhvin palelevan nokkansa ympärille,

kivitasku kerännyt maantieltä

olkalaukkunsa täyteen pyöreitä lämpimiä kiviä.

 

Taas mentiin...

 Nyt tulee jotain muuta kuin sadan sanan postaus 😁

Eilen illalla ystävä menneisyydestä ilmoitti tulevansa kaupunkiin, työmatka "sivukonttoriin". Voisi ehtiä kahvitella aamupäivästä lähellä olevassa kahvilassa, jossa olemme ennenkin käyneet. Varmuutta asiasta ei olisi kuin vasta aamulla, kun pääsee paikanpäälle. Epäilin asiaa, usein nuo työmatkat ovat aika kellotettuja... Aamulla ilmoittikin, että lounaspaikka on jo varattu heidän puolesta, eikä hän ehdi poiketa missään muutenkaan, halusi kuitenkin ajoissa kotiin. Olinkin jo odottanut sitä, joten ihan ok...

Olin kuitenkin käynyt jo suihkussa, tukka oli suittu ojennukseen ja ostohousutkin valmiina esillä. Jottai ny tarttis tehrä kuitenkin... Mietin menisinkö kuitenkin metsään, mutta kun ulkona oli sankka sumu, ei marjastus märässä metsässä houkuttanut. Muistelin ettei sitä oikein suositellakaan, menevät nopeammin pilalle. Vai koskikohan tuo vain mustikoita... Kuitenkin ajatus sisälle jäämisestä turhautti!

Päätin lähteä käymään paikassa, jossa käyn joka kesä ainakin kerran. Vähän mietitytti mitä laittaa päälle, kun matka olisi kuitenkin pitkähkö, enkä tiennyt kuinka kauan sumua olisi. Viime päivinä on ollut niin outoja säitä, että vaatteiden valinta on mietityttänyt paljon. Minulta puuttuu oikeastaan joku ohuehko takki. Yksi olisi muuten sopiva, mutta se on pitkähkö, ja melkein mustakin, liian syksyinen. Valitsin kuitenkin näemmä aika sopivat vaatteet, kun osassa matkaa vähän vilutti, kosteusko sen teki. Aurinkoa ei näkynyt koko matkalla.

Kävin yhdessä kauppakeskuksen tiloissa olevassa kahvilassa. Se on ollut remontin alla, joten mukava oli kokeilla uusia tiloja. Tilat olivat tunnelmallisemmat, mutta hinnat... Huh huh, euro lisää ja sillä olisi saanut jo lounaan! Valitettavasti lounasaika oli vain vasta tunnin päästä. Kahvi oli yhä halpaa, mutta syötävien hinnat olivat melkein tuplaantuneet. Eipä taida minua enää tuolla näkyä. Kaupan vessakin oli laitettu lukkoon. Olisi pitänyt kassalta käydä erikseen pyytämässä avaamista. Pitkän matkan pyöräilijä pitää päästä sinne heti, eikä mutkien kautta...

Matka muuten oli ihan mukava. Ihmettelin takaisin kaupunkiin päästessäni miten en ollut väsyneempi... Kävin sitten Prismassa ostamassa vähän ruokatarvikkeita, ja kun palasin pyörän luo, iski väsymys. Eli taitaa raja olla tuossa 20 km kieppeillä, silloin kunto alkaa loppua. Onneksi olin ostanut banaanin, sen voimalla jaksoin loput 6 km. Matkaa tuli siis noin 26-27 km. Kieltämättä jalkoja nyt vähän särkee ja väsyttää. Pitäisi jaksaa ravistella ja venytellä niitä, että yölläkin pääsee vessaan ilman kompurointia...

Huomenna voikin sitten palata taas arkisiin hommiin. Olen vähän miettinyt maailman menoa ja raha-asioita. Miettinyt pitäisikö tyytyä kuitenkin tähän asuntoon... Vaellellessa kaupan kauniiden asioiden ympärillä alkoi ajatus paremmasta kodista kuitenkin taas lonkeroitua aivoihin. Tyhmää oli myös asettaa matka menemään ihanien vanhojen omakotitalojen ohi, niin ihania vanhoja reheviä pihoja 😪. No, se asia ei onnistu mitenkään, mutta edes sellainen kotikolo jossa on mukava olla...

Bonusraita

Olen tottunut katsomaan sunnuntaisin alkuillasta jotain saksalaista dekkaria. Areena on nyt koluttu siltä osin, joten etsin uutta katseltavaa. Oli tullut uusi sarja Ellis, brittiläinen toki. Ensimmäisen jakson perusteella muistuttaa Veraa, syyllinen tulee vähän puskista, melkein sivullinen. Verassa osaan jo syyllistä päätellä, "jompi kumpi noista"... 

Vähän olin takakenossa alussa, kun luvattiin "Ellis on yksinäinen susi ja nainen, joka ei koskaan hymyile". Miksi aina näitä synkkiä ja äkäisiä tyyppejä, eikö maailma ole jo ihan tarpeeksi synkkä... Mutta ihan hyvältä tyypiltä vaikuttaa, katselen taas ensi viikonloppuna lisää, jaksot ovat liian pitkiä arki-iltoihin; 1 h 31 min.

Mikä vuoden aika? (Sata sanaa päivälle)

Ei tunnu oikealta nämä säät,
kaipaan oikeaa syksyä...

Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen

toinen virkkaa niinkuin itsekseen.

Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin

”niin maar; lähti”, sanoo takaisin.

Sitten vanhukset taas vaikenee.

Järven pintaan sade soittelee.

Sukii siivenselkää toisen pää.

Toinen joskus silmää siristää.

Höyhenihin niskat kyyristyy.

Sataa. Hiljaista on. 

Hämärtyy yli pellon mustan kynnöksen.

Tuntuu riihen tuoksu etäinen.

Kaksi märkää, vanhaa varista

nuokkuu aatoksissaan aidalla.

”Täytyy tästä…”, toinen havahtuu,

lentoon verkkaisesti valmistuu.

”Käyhän taaskin tarinoimassa.

Oli oikein hauska tavata.”

L. Pohjanpää

"Me ollaan kyllä harakoi!" "Ja ihan sirpakoi..."

Varovaisia niiden soitinten kanssa... (Sata sanaa päivälle)

Eksyn netissä helposti sivulta toiselle, tiedonhaluinen ja utelias kun olen. Laitan niitä jemmaan myöhemmin katsottavaksi, mutta usein ne sinne sitten unohtuvatkin. Olen nyt päättänyt käydä niitä läpi, ties mitä jännää sieltä löytyy! Osa sivuista ei toimi enää, joskus netti yrittää ohjautua muille sivuille...

Nyt törmäsin tähän lapsuudesta tuttuun hahmoon. Äkäinen pälpätys, italiaa varmaan, tuntui tutulta, mutta en muistanut ukkelin olevan noin ärhäkkä. Nopealla vilkaisulla jaksoja on useampi katsottavissa. Poimin summassa tämän, se tuntui mukavalta, kun siinä on musiikkia ja eläimiä. Hienosti taustan värit muuttuvat mielialan mukaan, sitä en varmaan lapsena huomannut. Voin niin nähdä itseni lattialla hekottelemassa ja tuijottamassa telkkua...

Pätkittäinen korvamato (Sata sanaa päivälle)

Olen nukkunut koko viikon vähän huonosti. Ollut liian väsynyt levolliseen uneen. Pyörinyt ja hyörinyt, varsinkin aamuyöstä, petauspatjakin yrittää taas karata...

Aamuyöstä näin painajaisia. Ne koostuivat eilisistä elokuvista, mainoksista ja päivän ajatuksista. Kuka lie harsi niistä, ja syvimmistä peloista, sellaisen ahdistuksen, että meni hetki ennen kuin halusin nukahtaa uudelleen. Tein unen lopussa asioita, joita en mitenkään voisi, enkä haluaisi tehdä oikeasti.

Viimein olin tyyntynyt ja vaipunut uudelleen uneen. Heräsin useasti, mutta nukahdin uudelleen. Viimein herätessä pulpahti mieleen pätkittäin sanoja: on aika... herätä... nousta... lähteä.... Tuntui, että se on joku värssy, runo. Löysinhän sen viimein, haikea ja kaunis kappale 😔:

Koti-ikävä?(Sata sanaa päivälle)

Keskiviikkona puhdistaessani marjoja vastaan tuli pullea hämähäkki. Vinkuen vein sen miljoonakelloni hoidettavaksi. Illalla säälin kun vein sen pois kotoaan. Pääseekö se parvekkeelta pois? Riittääkö sille kukkakärpäsiä syötäväksi? Onko sillä jo kova koti-ikävä?

Kirjastoauton kattoikkunasta

eksyi sisään mehiläinen.

Ennen kuin sain sen hätistetyksi ulos,

se oli joutunut jo kauaksi kotiseudultaan.

Mietin, etsikö se jonkun laakean kiven

ja aloitti sillä omituisen suunnanottonsa,

tanssi ja hyppeli ja löi

pientä noitarumpuaan.

Risto Rasa

Tänään pitäisi jaksaa tehdä viikkosiivous. Taidan käydä vain lähikaupassa. Olen väsynyt. Eilen huimasi paljon. Järjestelin pyykin kuivumista odottaessa varaston laatikkokasoja. Liikaa kummallisia asentoja viime päivinä. Pitäisi alkaa heiluttelemaan puntteja. Niitä rautaisia siis.

Menin, näin ja koin (Sata sanaa päivälle)

Olin nopea aamutoimissani, olin jo yhdeksän aikaan metsässä. Menin nyt lyhempää reittiä. Hieman arastelin ajatusta, että pitäisi jonkun matkaa ajaa suuren tien laitaa. Onnekseni matka oli vain kymmenisen metriä, sekin levennetty bussipysäkkiä varten. Marjaisa metsä alkoi heti sadan metrin päässä tien laidasta, mutta halusin salaiseen marjapaikkaani...

Perillä minua kohta tervehti lauma nälkäisiä naaraita. Kovasti halusivat suukotella kasvojani. En pitänyt siitä. Puolitoista tuntia jaksoin hengitellä hitaasti ja vältellä heidän seuraansa, sitten riitti. Evääni söin leiripaikalla, oi mikä ihana tuuli siellä olikaan! Metsässä tunsin taas olevani kuin kotona. Sieluni kuuluisi maalle, luonnon rauhaan. Tänään on luvassa pyykkäystä. Eilisestä johtuvien pattien raapimisen lomassa...